Sienisipsit

Tänä vuonna vietetään näköjään sadonkorjuun juhlavuotta, sillä tuntuu, että lähes kaikkia metsän antimia on hirmuisen paljon. Marjoja saa kerätä minkä ehtii, ja nyt on sama homma sienten kanssa. Ihanaa!

Erityisesti sikurirouskulla taitaa olla loistovuosi, sillä olemme löytäneet niitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tunnetko jo sikurirouskun? Se kasvaa yleisimmin sammalikoissa ja tuoksuu voimakkaan mausteiselle. Aiempina vuosina olemme käyttäneet sikurirouskua kuivattuna jauheena perunamuussin mausteena. Se tekee muussista hyvin aromaattisen!

Sikurirousku muistuttaa suuresti kangasrouskua, mutta tietyistä tunnusmerkeistä ne erottaa toisistaan. Kangasrousku on myös erinomainen ruokasieni, mutta vaatii ryöppäyksen.

Kangasrouskun heltat ovat vaaleat, kun sikurirouskulla ne ovat ruskeat. Välillä sikurinkin heltat ovat yllättävän vaaleat, mutta mausteinen tuoksu erottaa sen kangasrouskusta. Sikurirousku on sirompi ja hauraampi kuin tanakka kangasrousku. Alla olevassa kuvassa on vasemmalla kangasrouskuja ja oikealla sikurirouskuja.

Molemmissa rouskuissa on valkoista maitiaisnestettä. Sikurirouskussa sitä tyypillisesti pirskahtaa spontaanisti jo poimintavaiheessa. Välillä tuntuu, että nestettä valuu lähes käsivarsia pitkin, jos kämmenet ovat täynnä sikurirouskuja. Nesteen määrän voi myös testata painamalla kynnellä lakin keskeltä.

SIENISIPSIT

Sikurirouskuista ja muista ruokasienistä saa erinomaisia snackseja: sienisipsejä. Uunipellille valitaan suunnilleen saman kokoisia sieniä tai paloitellaan ne kooltaan toisiaan vastaaviksi. Sienten päälle pirskotellaan oliiviöljyä.

Tällä erää meidän sienisipsisatsiin päätyi sikurirouskujen lisäksi herkkutatteja, kantarelleja, leppärouskuja, orakkaita ja suppilovahveroita.

Öljytyt sienet laitetaan uuniin 225 asteeseen ja annetaan niiden ritistä siellä siihen asti, että sienet näyttävät sopivan käpristyneiltä ja reunoistaan rapsakoilta.

Meillä kävi niin, että suppilovahverot kärtsäsivät hiileksi, mutta kaikki muut sienilajit onnistuivat erinomaisesti. Saattaa olla, että vähän pienempi uunin lämpö olisi järkevämpi vaihtoehto ainakin suppiksille. Täytyy testata ensi kerralla… Tai kertokaa lukijat, miten sipsit onnistuvat teillä!

Sienten päälle ripotellaan sormisuolaa ja siten ne ovat valmiita tarjottaviksi. Rakastan rapsahtavia reunoja ja syviä sienisiä makuja! Suosikeiksi nousivat sikurirousku, leppärousku ja takuuvarma makukuningas eli herkkutatti.

Tästä sienitasting, olkaat hyvät!

 

Advertisement

Hortaa arkilautaselle

Toukokuu on yksi lempikuukausistani, vaikka ja koska se on aina tupattu täyteen menoa ja meininkiä. Mukavaa puuhaa riittää villivihannesten keräilyssä ja kasvimaan laitossa kesäkuntoon.

Tämä ruoka on syntynyt täysin ex tempore kauppareissun välttämishengessä niistä aineksista, mitä kaapista sattui löytymään. Ohje perustuu pitkälti perinteiselle makaronilaatikolle, mutta se on lähes loputtomiin muunneltavissa. Arkiruokaa parhaimmillaan!

Hortainen papupastalaatikko

1 pussi kuivaa täysjyväpastaa

1 pkt nyhtökauraa (Kunhan tämä tulee laajemmin saataville kauppoihin.)

1 pkt kypsiä papuja (esim. mustapapu)

reilusti villivihanneksia (esim. vuohenputkia, mustikanlehtiä, ketunleipiä, horsmanlehtiä, siankärsämöä, voikukkaa ja erityisesti ryöpättyjä nokkosia)

lipstikkaa (tuoretta tai kuivattua)

1 chili

1 sipuli

2-3 valkosipulinkynttä

1 pkt vuohenjuustoa murusteltuna (tai muuta voimakasmakuista juustoa, esim. feta)

reilu 1 l maitoa

3 kananmunaa

loraus soijakastiketta

mustapippuria

mozzarellaa tai se jääkaapin perältä löytyvä, hiukan kovettunut juustopala

 

Ohje on yksinkertainen: Sekoita kaikki ainekset keskenään isossa, voidellussa uunivuoassa. Pasta menee sekaan kuivana. Kaada munamaito, painele pastaa maidon alle ja ripottele päälle juustoa. Paista uunissa 175 asteessa noin tunnin verran. Paiston lopussa voi kohottaa uunin lämpötilan 200 asteeseen, jotta pintaan tulee nätti rusketus. Paiston jälkeen anna vetäytyä ennen herkuttelua.

Olen tehnyt tämän ruuan nyt pari kertaa eri villihanneksilla. Toisella kerralla sain sekaan myös maustamatonta nyhtökauraa.

Täytyy sanoa, että horta kesyyntyy kummasti uunissa, joten on turha pelätä syövänsä pihamaan nurmikolta maistuvaa ruokaa. Sen sijaan tämä on saanut kehuja Metsämajan miesväeltä, ja ruoka pyydettiin kokkaamaan uudestaan lyhyen ajan sisällä.

Loppuun vielä kuvat näistä molemmista villeistä makaronilaatikoista. Lootan päälle suosin ketsupin sijaan Sriracha-kastiketta. Se sopii pientä poltetta pelkäämättömille.

Tästä sitten erilaisia variaatioita keksimään!

Kuutamolla

Tammikuu 2016 antoi Etelä-Suomessa lyhyen pätkän todellista talvea. Lunta ja pakkasta riitti, mutta harmiksemme vain lyhyeksi aikaa. Sukset kaivettiin esille heti kun niitä oli mahdollista käyttää.

Säätiedotus lupaili täysikuun aikaan pilvettömiä öitä, joten päätimme lähteä kuutamoretkelle.

Päivällä kuu vielä odotti kuusennokassa lähtölaskentaa taivaalle.

Pakkasyön retkessä tärkeintä on pukea päälle niin monta kerrosta kuin mahtuu. Mutta ei liikaa, sillä hikoaminen kostautuu heti ensimmäisellä tauolla. Vähennä siis vaatetta heti kun liikkuessa alkaa tuntua vähän liiankin lämpimältä.

Minä varauduin kunnolla ja puin päälle niin paljon, että en enää päässyt kyykkyyn.

Mieheni kävi ensin yhtenä yönä Simijärvellä yksin tunnustelemassa kuutamotunnelmaa. Silloin taivaalla näkyi revontuliakin, mikä on aina etelässä riemuvoitto.

Koska mieheni palasi retkeltään ilman paleltumia, niin minäkin uskalsin lähteä mukaan seuraavana yönä. Revontulet olivat laimentuneet edellisestä yöstä, mutta täysikuu loi täydellisen mystisen tunnelman. Ei mitään ääniä, eikä liiemmin jälkiäkään. Missä kaikki ovat?

Lähdimme myöhään illalla Fiskarsista samoilemaan Horsmajärvelle, ja kotiin palasimme vasta vähän ennen viittä aamulla. Kummallekaan ei tullut yhtään kylmä, kun pysyi koko ajan pienessä liikkeessä. Lämpötila huiteli 27 pakkasasteessa.

Jupiter loisti tähdistä kirkkaimpana.

Kuun valo oli välillä niin voimakas, että melkein luulin metsässä olevan katulamppuja.

Kuuma kaakao maistui keskellä yötä näissä maisemissa. Ah, paras kaakao mitä olen koskaan saanut!

Naparetkeilijät eivät olisi malttaneet palata kotiin tunnelmaa fiilistelemästä, mutta kellonajasta johtuva väsymys pakotti luovuttamaan jossain vaiheessa. Takaisin päin oli paras tarpoa siinä vaiheessa, kun pysyi vielä pystyssä metsän funktionaalisella temppuradalla. Otsalamppuja ei todellakaan tarvittu.

 

Joulutervehdys

Lempeää, maukasta ja muistorikasta joulua Metsämajan lukijoille!

Siunattua uutta vuotta! Toivottavasti vuodesta 2016 tulee raikkaan metsäisä ja elämyksellinen.

Talven harakkapallo

Muutama vuosi sitten löysin minaitte.net –blogista veikeän harakkapallon ohjeen. Harmikseni huomasin nyt, että kyseistä blogia ei enää löydy. Tästä ohjeesta kuuluu kiitos Minä itte -bloggaajalle!

Onnekseni olin taltioinut aikoinaan printtaamani ohjekaavion. Kissammekin ovat näköjään jossain vaiheessa käyneet ”tarkastamassa” ohjeen, mutta armahtaneet sen verran, että paperista on jäänyt oleelliset osat jäljelle.

Pallo ei ole mielestäni erityisen sidottu jouluun, joten meillä se on esillä talvikoristeena kevään alkuun asti. Jostain syystä tulen aina hyvälle tuulelle, kun näen harakan tarkkailemassa kodin puuhia.

Pallo saattaa näyttää aloittelijan silmään vaikealta, mutta sitä se ei ole. Itsekin olin aloittelija, kun neuloin oman palloni.

Ohjekuvassa jokainen ruutu edustaa yhtä silmukkaa. Alkuun pääsee luomalla 12 silmukkaa, jotka jakaa 4 sukkapuikolle. Sitten neulotaan sileää neuletta suljettuna ympyränä ohjekuvion mukaan. Tarvitsee osata vain silmukoiden lisäykset ja kavennukset. Harakkakuvion kanssa saa tietysti vähän keskittyä, että muistaa vaihtaa väriä aina oikean silmukan kohdalla.

Pallon täytteeksi sopii erinomaisesti esimerkiksi vaihtoon joutuneen tyynyn sisältö tai koiran rikki repimän pehmolelun vanu.

Tämä pallo valmistuu joutuisasti esimerkiksi joulupyhien raukeina hiljaisina tunteina, kun maha on täynnä herkkuja ja tunnelma on juuri oikea neulomispuuhiin.

Tähtiä ja lumihiutaleita

Joulun alla on kiva virkata pieniä tähtiä ja lumihiutaleita, joita saa valmiiksi tarvittaessa nopeallakin tahdilla. Metsämajassa tähdet pääsevät kuusenkoristeeksi.

Olen tehnyt tähtiä käyttäen kahta lankaa yhdessä: valkoinen mohairlanka ja hopean värinen ohut lanka. Näin tähtiin tulee kuuran pörröisyyttä ja jään kimalletta.

Tähtien ohjeet olen jälleen ottanut Eilen tein –blogista. Pointsit blogin selkeydestä ja kannustamisesta käsityöharrastuksen pariin!

Mallina olen käyttänyt kahta eri ohjetta. Tähtiohjeita löytyy netistä varmaan yhtä paljon kuin tähtiä löytyy universumistakin, mutta nämä kaksi ohjetta ovat käypiä myös aloittelijoille.

Valmiit tähdet saa pysymään muodossa, kun kastelee ne melko kylläiseen sokeriveteen ja asettelee makuulle kuivumaan. Kuivuttuaan ne ovat kovettuneet haluttuun muotoon.

Tässä on suorat linkit ohjeisiin:

Lumihiutale
Tähti

Piiras sanoo poks

Syksyyn kuuluu meillä aina useita sieniretkiä, mutta tänä syksynä jouduimme palaamaan retkiltämme lähes sienittä. Kesällä löytyi kantarellia, mutta syyssieniajan alkaessa sienten kasvu hyytyi täysin.

Retket eivät silti olleet hukkareissuja, sillä missään muualla en koe itseäni niin terveeksi kuin metsässä.

Yhdellä retkellä koimme yllätyksen. Menimme kartan mukaan vähän kosteikkoiselle alueelle siinä toivossa, että siellä olisi tarpeeksi vettä sienten kasvua varten. Sienten sijaan löysimme valtavasti isoja karpaloita.

Minua aina ärsyttää, jos sanotaan, että jotain olisi luonnossa ihan niin paljon kuin jaksaa kerätä. Nyt on pakko todeta, että karpaloiden suhteen asia on ollut juurikin näin tänä syksynä. Karpaloiden kerääminen vaan on niin hidasta, että siinä väsähtää ennen kuin haluaisi lopettaa.

Karpalokausi kestää onneksi kevääseen asti, joten niitä voi käydä keräämässä pieniä määriä kerrallaan.

Tuoreet karpalot ovat veikeitä syötäviä, koska ne poksahtelevat suussa mehevällä tavalla. Väittäisin, että poksahdus parantaa makuelämystä.

Tein hyvin yksinkertaisen karpalopiiraan, jossa makea ja hapan täydentävät toisiaan – kirpeät karpalot kun raikastavat täyteläistä toffeeta. Piiras on melko tuhtia tavaraa, mutta sitä söisi vaikka kuinka paljon. Tämä oli varoitus.

METSÄMAJAN KARPALOPIIRAS

200 g keksejä (Digestive tai kaurakeksit)
70 g voita
1 tlk kondensoitua maitoa
sopivasti tuoreita karpaloita

Aikaa vievin homma tässä piiraassa on toffeen valmistus. Kondensoidun maidon tölkkiä keitetään kattilassa 3 h. Kannattaa keittää kerralla useampi tölkki, sillä avaamaton tölkki säilyy pitkään oli se sitten keitetty tai ei. Etiketit suosittelen poistamaan kattilasta heti kun ne lähtevät irti, sillä niiden liima tarttuu helposti kattilaan kiinni.

Piiraan pohja valmistetaan murskaamalla keksit ja sekoittamalla niihin sula voi. Massa levitetään tiiviisti irtopohjavuokaan. Laita pohja jähmettymään jääkaappiin ennen seuraavaa vaihetta, jotta se pysyy paikoillaan.

Levitä kondensoidusta maidosta keittämällä syntynyt toffee pohjan päälle ja ripottele toffeen päälle karpaloita niin paljon, että toffee peittyy.

Poks!

Värit, tuoksut ja tunnelmat IV

Viides vaelluspäivä Muotkatuntureilla syyskuun ruskamaisemissa oli sarvipitoinen. Tiedostimme, että meidän ei varmaankaan kannata ottaa kannettavaksi kaikkia maastosta löytyviä sarvia. Rikkinäiset jätimmekin huoletta maahan, mutta ehjät oli tavallaan pakko ottaa mukaan. Niistä voi saada jotain hienoa aikaiseksi. En yhtään tiedä mitä, mutta asia on hautumassa.

Yksi poro oli näemmä tiputtanut maastoon vähän muutakin kuin pelkät sarvet. Löysimme muitakin poroja, joiden kohtalona oli ollut päätyä päivälliseksi.

Lapinhullut erämaahöperöt työstivät matkaa talsiessaan vaikka millaisia villejä ideoita sarvi-installaatioista. Katsotaan nyt, saanko lopulta mitään aikaiseksi. Ideaani varten minun täytyisi opetella useita eri tekniikoita, joten tässä saattaa mennä hetki. Mutta intoa riittää, eikös se jo riitä pitkälle?

Toistaiseksi sarvet toimivat käyttöesineenä arkisten eväiden kruununa.

Päivän löytö oli reilun kokoinen tervaskanto, jonka palasta nuuhkuttelin koko loppureissun. Ai että miten mieletöntä aromaterapiaa! Raikkaan tervaksinen tuoksu ilahduttaa minua vieläkin, sillä jemmasin palan myös kotiinviemisiksi.

Tervaskanto syntyy, kun puu kerryttää vauriokohtaansa pihkaa ja muita aineita kuten happoja, ja aineet reagoivat keskenään. Pihka muuttuu kiinteämmäksi tervakseksi, ja tällaisen puun palanen toimii erinomaisena sytykkeenä. Tervas syttyy aina, vaikka nuotion ainekset olisivat muuten vähän kyseenalaiset.

Viides päivä oli tihkusateinen, vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien rakosista.

Pystytimme leirin rehevään ruskajuolukkamaisemaan. Päivän paksu pilvimassa alkoi rakoilla entisestään ja aavistimme, että edessä olisi puolipilvisen illan ilot.

Leirin pystyttäminen jäi vähän vaiheeseen, sillä meidän oli kiirehdittävä vauhdilla läheisen kukkulan harjanteelle. Ymmärtänette miksi.

Elämäni ehkä superlatiivisimman auringonlaskun jälkeen maistui eväs tervasnotskin lämmössä. Hetken kun istui hiljaa, alkoi kuulla ympärillä sopuleiden rapistelua. Siihen hetkeen eivät maailman – eivätkä omankaan elämän – murheet yltäneet.

Viimeisenä kokonaisena vaelluspäivänä kävelimme pitkän matkan tasaista tahtia rauhallisin mielin. Nautimme hiljaisuudesta ja imimme energiaa ympäröivistä väreistä.

Marja-apajat jatkuivat äärettömiin.

Puissa oli lehtiä enää paikoitellen. Niin ne vaan tippuvat melkein yhdessä yössä.

Maaruska säkenöi vielä pitkään. Lapissa ei taideta tuntea syksyn harmautta.

Viimeisen illan leirissä oli haikeaa. Tässä se nyt taas oli. Ympärillä pälyilevät kuukkelit piristivät vähän mieltä, mutta meitä masensi tieto, että seuraavana päivänä mieliimme vyöryisivät väkisinkin hurjat, todennäköisesti melko kurjat uutisotsikot ja some kaikessa koukuttavuudessaan ja sanonko suoraan: kurjuudessaan. Onneksi Lappiin pääsee takaisin – jos Herra suo.

Yhteiskuntaan paluumme päivänä vietimme viimeisen tauon saamelaiskodassa Jeageloaivilla. Muotkatunturit ovat todellista saamelaisten valtakuntaa. Tämmöinen kota on toiminut heillä kotina. Uskomatonta! Kunnioitan suuresti sitä, kuinka saamelaiset ovat kautta aikain eläneet vahvassa yhteydessä luontoon.

Hei hei, poroseni!

Tässä linkissä on kartta meidän viikon vaellusreitistä. Olimme joka päivä liikkeessä 5-6 tuntia, joten tauoista ei tingitty. Emme olleet suorittamassa, vaan nauttimassa.

Paluumatkalla pysähdyimme Siidassa, joka on Inarissa sijaitseva saamelaiskulttuurista ja Lapin luonnosta kertova keskus. Siellä vierähti tunti jos toinenkin, sillä näyttelyitä on useita. Suosittelen!

Nyt elämme arkea Etelä-Suomessa. Ehkä näitä kuvia katselemalla voi estää mielen muuttumista mustaksi syvenevässä kaamoksessa.

Moninaiset maisemat III

Huomenta! Paistaa se aurinko huonomminkin nukutun yön jälkeen. Taivasalla nukkuminen on ehdottomasti parhaita vaelluskokemuksia, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin on siinäkin varjopuolia. Tiedät varmaan tunteen, kun kävelet kesäaamuna niityllä paljain säärin. Raikas aamukaste viilentää ja suorastaan roiskuu veden painosta laonneesta ruohosta. Taivasalla nukkuessa me olimme noita ruohonkorsia. Aamulla litimärkiä.

Aurinko ja tuuli pelastivat meidät hermoromahdukselta märän varusteläjän keskellä. Tämä murhe kesti vain aamupuuroon asti.

Matka jatkui Peltojärveltä kohti erämaan nimeämätöntä kurua.

Heti alkuun pysähdyimme tutkimaan kurjenkanervia. Samalla iso porolauma rapisteli ohitsemme rauhallisin askelin.

Matkan varrella näkyi pahemman kerran uuvahtanut, kaikkensa antanut luontokappale.

Katselin jo kaukaa, että mikä ihmeen kirkkaanvalkoinen esine tuolla puussa roikkuu. Ei kai kukaan vaeltaja ole jättänyt sinne muovia?! Lähemmässä tarkastelussa tämä ihmeellisyys osoittautui meille tarkoitetuksi lahjaksi. Voi kiitos!

Ihan liikuttavaa, miten hirvi on syvällä erämaassa kelonut sarvensa puun runkoa vasten, ja sarvi on jäänyt siihen ilmatilaan kesien ja talvien puhdistettavaksi odottamaan noutoa. Tästä saattaapi tulla meidän kissojen kiipeilyteline.

Kartasta valitsemamme nimetön kuru osoittautui yllättäen reheväksi lehtomaiseksi jokilaaksoksi.

Se oli kaunis katsella, mutta vaikea kulkea. Tulipa testattua tämä vaeltajan funktionaalinen temppurata, johon sisältyi joen yli hyppelyä ja epävakaiden kiviröykkiöiden yli kipuamista.

Kuka olisi arvannut, että Pohjois-Lapissa voi syyskuun puolivälissä nauttia eväsleivän päällä tuoreita poimulehden versoja? Vielä surrealistisemmaksi tämän kokemuksen teki lähistöllä kukassa olleet vanamot.

Kun katselimme oikein tarkkaan, huomasimme, että liikkeellä oli isompikin vaeltajaseurue. Heillä oli myös rankka nousu edessä.

Maisemat vaihtuivat biotoopista toiseen sellaisella vauhdilla, että oli vaikeaa muistaa olevansa Muotkatuntureilla. Ennen reissua olin vähän jännittänyt, ovatko maisemat pelkkää tunturipaljakkaa. Ei totisesti. Lounastauko tuulisella tunturikankaalla Kuarvikozzan vieressä ampuhaukan kiitäessä ohi ei tuntunut tylsältä toistolta.

Ilta saapui ja me jääräpäät emme suostuneet kaivamaan telttaa esille edellisyön kastekokemuksesta huolimatta. Sen sijaan asetuimme pikkuruiselle huipulle päivystämään tähtien syttymistä.

Kannatti.

Kylmänkosteat aamutunnit tuntuivat vain autuaalta, sillä olin nukkunut oikein makoisasti. Siis sen minkä ehdin nukkua myöhäisillan revonhäntäshown jälkeen.

Neljäntenä vaelluspäivänä meitä jo vähän väsytti fyysisesti, joten iskulauseena toimi ”kovaa mutta kivaa”. Päätimme panostaa taukoihin.

Viihdyimme pitkän tovin puron äärellä satumetsämaisemassa. Lähistön asukkejakin kävi näyttäytymässä.

Puron rantatontti vaikuttaa olevan kuumaa kamaa sopuleiden keskuudessa. Yhden asukkaan näimme läheltä, mutta tämän ruohikkoon kyyhöttämään asettuneen palleron sydänterveyttä ajatellen päätimme olla hieromatta pidempää tuttavuutta.

Hiiripöllö yritti päästä selvyyteen, onko meistä enemmän haittaa vai hyötyä.

Pitkä lorviminen keskellä päivää kostautui hiukan iltaa kohti, sillä matkasuunnitelmassa oli pysyttävä jotakuinkin, jotta ehtisimme palata oikeana päivänä sivilisaation keskelle.

Iltahämärissä jalat hapoilla pystytimme ensimmäistä kertaa teltan Rätnojohkan latvoille lähteen viereen. Pilvimassa antoi meille luvan mennä aikaisin nukkumaan.

Lihaksia poltteli ja mielessä leiskuivat päivän maisemat.

Päivä muuttui pöllömmäksi II

Aamun sarastaessa uskomattoman revontulinäytöksen jälkeen täytyi ihan miettiä, missä olemme ja tapahtuuko tämä oikeasti.

Aamuvalon näkymä leiripaikalta sai minut tekemään päätöksen, että jos tämä on satua, hyvä niin. Todellinen elämä on aina välillä sen verran rankkaa, että pieni piipahdus surrealismissa toimii piristeenä.

Lähdimme talsimaan muotkaa eteenpäin kompassin osoittamaan suuntaan. Muotkatuntureilla ei ole merkittyjä polkuja, mutta polunpätkiä löytyi silti tiheään. Ne olivat kengänjäljen mallista päätellen porojen polkuja. Seurasimme näitä reittejä pieniä pätkiä, mutta porojen konsensus on ollut hyvin häilyvää, joten ihmisnäkökulmasta katsottuna reitit olivat melko epäjohdonmukaisia.

Aavaa riittää. Ainut ääni oli tuulen humina ja ajoittaiset lintujen merkkisoinnit. Emme nähneet ketään missään. Paitsi jos pysähdyimme tarkkailemaan maisemaa varpuperspektiivistä, niin meille avautui jopa vilkas yhteiskuntavilske. Koloja ja käytäviä risteili ympäriinsä, ja aina välillä näimme vilauksen pyöreänpulleista sopuleista.

Maa oli jälleen täynnä marjaa, kuten Lapissa kuuluukin olla.

Puisen maiseman seasta lähti ajoittain riekkoja lipettiin, ja puurajan yläpuolella kökötti kiirunoita suojaväriinsä luottaen.

Voin kuvitella kuinka mukavat nuo untuvatöppöset ovat tuulen tuivertaessa pakkasasteiden puolella.

Peltotunturin huipulla oli tilaa hengittää.

Huipulta oli hulppeat näkymät Peltojärvelle. Kuvan oikeassa laidassa näkyy myös tämän erämaan korkein tunturi, Koarvikodds.

Emme aina malttaneet pysähtyä tauolle ihan ajoissa, vaan vasta nääntymisen lähestyessä. Energiapitoinen ruoka on on vaelluksella ihan ehdoton juttu. Siellä ei lasketa kaloreita – paitsi että miten niitä saa mahdollisimman paljon. Suklaa näissä maisemissa virvoittaa pahastikin uuvahtaneen kulkijan.

Toisen vaelluspäivän tavoitteena oli päästä Peltojärven eteläpuolelle. Kuljimme koko päivän tunturiaavaa pitkin kohde kiikarissa.

Matkan varrella tuli vastaan paradoksaalinen rinnesuo. Avara ylänkömaisema, jyrkähkö rinne, tupasvillat, lakan lehdet ja märän turpeen loiske ovat yllättävä yhdistelmä.

Lopulta perillä pistimme leirin pystyyn pienen kumpareen päälle. Leirialuetta tutkiskellessa teimme kummallisen löydön: yhden puun oksalla roikkui päätön myyrä tmv. jyrsijä. Se oli ihan tuore vielä. Olikohan se pudonnut joltain linnulta?

Polttopuita kerätessä kauempana taivaalla näkyi kotka ja samaan aikaan läheltä lensi ohi laulujoutsen, joka töräytti ilmoille äänekkään tervehdyksen. Emme siis olleet yksin.

Illan hämärtäessä sytytimme nuotion ja nautiskelimme rauhassa herkkujen herkkua eli hiukan tuunattua pussipastaa ja paahdettuja vaahtokarkkeja. On se kumma miten noissa olosuhteissa kaikki ruoka on aivan taivaallisen makuista. Hyvä niin, sillä todelliset gourmet-annokset olisi vaikea kantaa selässä koko viikon ajan. Parasta tietysti ovat paikan päällä hankitut ruoka-aineet, lähiruokaa sanan todellisessa merkityksessä.

Nuotiolla istuskellessamme kävi jotain aivan ihmeellistä. Yhtäkkiä järveltä päin lensi jonossa kolme valtavan kokoista pöllöä. Pöllöt kiersivät meidät monta kertaa aivan läheltä ja tapittivat tiukasti silmiin. Hiukan aloimme jo huolestua, että olemmeko nyt pahastikin tiellä. Sitten pöllöt katosivat yhtä äänettömästi kuin ilmestyivätkin.

Mitä pöllöjä ne olivat? Vaikea sanoa, koska oli niin hämärää. Miksi niitä oli kolme? Onko kukaan kuullut, että pöllöt liikkuisivat laumassa?

Tästä tapahtumasta jäi paljon kysymyksiä leijumaan ilmaan. Mutta ainakin riippumassa olleen päättömän jyrsijän arvoitus ratkesi, sillä se oli kadonnut pöllöjen visiitin jälkeen. Huolestuivatko pöllöt, että meinaamme pistää myyrän tikun nokkaan, kun siinä niin herkuttelimme tulen ääressä?

Yö ei alkanut minulla ihan niin hyvin kuin edellinen. Olin ilmeisesti ylittänyt aikoinaan kovia kokeneen kroppani tiukentuneet sietokyvyn rajat, sillä kaikenmoista oikuttelua jatkui tunti tunnilta.

Tähdenlennot suihkivat jälleen ja yksi niistä jätti jälkeensä oikein pitkän ja paksun hännän. Minnehän sekin oli matkalla?

Taivas lohdutti unetonta.