Mustaherukanlehtijuoma

Mustaherukan pensaat alkavat olla jo marjoista tyhjäksi kerättyjä, mutta pensaista saa edelleen herkkua aikaiseksi. Herukanlehdissä on voimakkaita, miellyttäviä kylmiin ja kuumiin juomiin sopivia aromeja. Ruokakaupoissa myydään säilöntätuotteiden luona Meiran valmistamaa sitruunahappoa. Pussin takana on ohje mustaherukanlehtijuomaan. Minua vähän kauhistutti ohjeen sokerin määrä, joten valmistin juomasta hammasystävällisemmän version.

Viime vuoden keväällä kylvin Hyötykasviyhdistykseltä hankkimani stevian siemenet. Stevia rebaudiana on Paraguayssa luonnonvaraisena kasvava 300 kertaa ruokosokeria makeampi kasvi. Kauppoihin on ilmestynyt vaikka mitä stevialla makeutettua, joten minua kiinnosti kovasti nähdä tämä kasvi muutenkin kuin jauheen muodossa. Siemenistä kasvoi pieni pensas, josta saimme viime kesänä vain vähän maistiaisia. Lehdet ovat todellakin äärettömän makeita. Steviapuska talvehti ikkunalaudalla, ja tänä kesänä se on päässyt rehevään kasvuun pihalla ruukussa. Lehdillä saa hyvin makeutettua varsinkin tuoreista marjoista valmistettuja herkkuja. Jos ei jaksa odottaa viikkotolkulla lehtien kasvua siemenistä, niin stevian taimia myydään keväisin monissa puutarhamyymälöissä. Tähän herukanlehtijuomaan kokeilin tuoreen stevian kykyä lähes kalorittomaan makeutukseen. Kyllähän siitä makeutta irtosi, mutta jouduin käyttämään melkein koko puskan. Ongelma oli lähinnä siinä, miten saisin makeuden liukenemaan jättämättä lehtiä juoman sekaan. Ratkaisu oli rikkoa lehtien pintarakenne ennen herukanlehtien sekaan lisäämistä.

Pientä lisämakeutta jäin kuitenkin kaipaamaan, joten lisäsin juomaan vielä hitusen koivusokeria. Koivusokeri eli ksylitoli on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tuote (www.koivusokeri.fi). Ksylitoli lienee kaikille suomalaisille tuttu sokerialkoholi, jota hammaslääkärit suosittelevat happohyökkäysten pysäyttämiseen. Muutama vuosi sitten hyvin varustettujen ruokakauppojen hyllyille ilmestyi täysin tavallista sokeria muistuttavaa koivusokeria. Sitä voi käyttää kuten tavallista sokeria. Rehellisyyden nimissä tämä herukanlehtijuoma olisi makeutunut riittävästi pelkällä steviallakin, mutta ksylitolin lisäys siihen oli suoranainen hyvänmakuinen terveysteko.

Lopputuloksena kaiken tämän makeutuskokeilun jälkeen saimme raikasta juomaa, jota juo mielellään sekä herkuttelu- että ruokajuomana.

HERUKANLEHTIJUOMA

3 l vettä
2 l mustaherukanlehtiä
20 g sitruunahappoa
makeutusainetta (stevia, ksylitoli tai ihan rehellisesti tavallinen sokeri)

Kerää herukkapensaista pienempiä, hyvin vihreinä säilyneitä lehtiä. Kuumenna vesi kiehuvaksi ja kaada se kattilaan huuhdeltujen lehtien päälle. Lisää joukkoon sitruunahappo ja nipullinen hieman rikottuja stevian lehtiä. Sekoita. Peitä kattila kannella ja anna juoman maustua vähintään 12 tuntia. Minä odotin vuorokauden. Siivilöi lehdet pois ja kiehauta juoma. Tarkista makeus ja lisää tarvittaessa koivusokeria oman makeudenhimon mukaan. Pullota mehu kuumana ja säilytä viileässä. Tarjoile kylmänä hiukan vedellä laimennettuna.

Advertisement

Koivukuorinta

Kesällä erityisesti luonnon ääressä on hauska kokeilla kosmetiikan valmistusta itse ympäriltä löytyviä raaka-aineita hyödyntäen. Näin loppukesälläkin löytää vielä vihreitä, elinvoimaisia koivunlehtiä, joista voi valmistaa raikkaalta, kesäiseltä metsältä tuoksuvan vartalokuorinnan saunaillan iloksi. Tämä ohje on napattu samasta lehdestä kuin idea mustikkablineistä.

KOIVUKUORINTA VARTALOLLE

1 dl tuoreita koivunlehtiä

5 dl hienoa merisuolaa

2 dl kasviöljyä

1 tl raastettua sitruunan kuorta

1 rkl hunajaa

Hienonna koivunlehdet sauvasekoittimella ja sekoita muut ainekset joukkoon. Laita seos lasipurkkiin, jossa se säilyy suolan ansiosta melkein ikuisesti. Kannattaa se kuitenkin käyttää ennen ensi kesää… Tämä todella tehoaa, sillä se kuorii ja kosteuttaa ihon pehmeämmäksi kuin uskoisitkaan.

Karhusafari

Miksi lähteä merta edemmäs kalaan? Meidän täytyi ensin kiertää maailman ääriin safareille hienoja eläimiä bongailemaan ennen kuin tajusimme, että samaa voi tehdä kotimaassa. Suomen metsissä on arviolta 900-1300 karhua ja hiukan alle 150 sutta. Lisäksi löytyy mm. ahmoja ja kotkia, joiden bongailu on luontoharrastajan mieleen. Me olemme nähneet leijonia, leopardeja, sarvikuonoja ja ties mitä, mutta emme yhtään karhua. Noloa? Tätä tilannetta lähdimme korjaamaan Kuhmoon Suomen itärajalle petokuvaajana ansioituneen Lassi Rautiaisen piilokojuun. Mukaan lähti rinkallinen ”apuvälineitä” eläinhavaintojen ikuistamiseen.
 Toiveikkaina talsimme illansuussa rajavyöhykkeelle, jossa pujahdimme hyvien eväiden kera Rautiaisten Paratiisiksi nimeämään piilokojuun koko yöksi. 

Kojussa täytyi heti alkuun päästää kaikki ns. pakolliset äänet, eli kameran asettelu, eväspussien raottelu ja makuupussin vetoketjun avaus. Sitten vain jäimme istumaan hiljaisuuteen ja tarkkailemaan edessä avautuvaa suota.

Tyhjää suota meidän ei tarvinnut tuijottaa ollenkaan, kun heti alussa linnuilla oli kova taistelu tuoreista haaskoista. Päivän menu koostui lohesta ja possusta. Korppiparven sekaan ilmestyi lohiaterialle myös merikotkia. Yhdellä kotkista ei meinannut hermot kestää ympärillä pörrääviä korppeja, joten se antoi niille vauhtia matkaan.

Parin tunnin lentonäytöksen jälkeen näin kiikareilla metsässä jonkun tumman liikkuvan hahmon. Hetkessä siitä ei ollut enää pienintäkään merkkiä pitkään aikaan, joten innostus laantui. Luulin jo toivoneeni karhuhavaintoja niin paljon, että näin harhoja… Tai sitten en!

Sieltä metsän siimeksestähän se nalle ujosti kurkisteli, että voisiko jo tulla syömään. Tässä hetkessä meidän oli hyvin tärkeää hillitä innostuksemme äänettömäksi, jotta luontoelämys saisi jatkua. Karhu tuli ja meni… tuli uudestaan ja meni taas. Yksilöiden erottaminen toisistaan oli kohtuullisen haasteellista, mutta kokoeroa ainakin löytyi, joten ymmärsimme paikalla pörräävän useita karhuja.

Metsän laitaan ilmestyi toinen jykevämpi mesikämmen, joka sai ensimmäisenä paikalle saapuneen hätkähtämään ja tarkkailemaan tunnelmaa.

Aika kului ihan siivillä, kun mukutimme eväitämme yhdessä otsojen kanssa. Sateinen ilma tuntui harmittavan karhujakin, kun ne puistelivat turkkiaan evästauon lomassa. Meitä sade harmitti ainoastaan sen takia, että ilta hämärsi jo aikaisin.

Yön lähestyessä maisema pimeni, mutta vielä pystyi erottamaan liikkeessä pysyviä tummia hahmoja. Karhuja ilmestyi haaskalle parhaimmillaan kolme samaan aikaan. Ihan parhaita kavereita ne eivät kuitenkaan olleet, koska kulkivat selvässä jonossa ikään kuin arvojärjestyksessä. Ensimmäisenä kulkevaa sätkähdettiin kauemmas, kun se päättikin yllättäen kääntyä. Sopu pysyi kuitenkin yllä, ja kaikki saivat palan possua.

Loppuillasta meidän oli pakko luovuttaa näköaistin suhteen. Kolmen tunnin yöunille oli onnellista nukahtaa kuunnellen, kuinka karhut innostuivat pimeän turvin laukkailemaan piilokojumme edessä. Muutenhan kyseessä on hyvin hiljaiset eläimet, mutta suossa tarpomisesta lähti väkisinkin melkoinen loiske. Sama meno jatkui herättyämme siihen asti, kunnes aamu alkoi sarastaa. Valo vei nallet metsän suojiin, joten mekin kaivauduimme ulos piilokojusta. Kävelymatkalla autolle näimme maahan painuneita isojen tassujen jälkiä.

Kotiin ajellessa suunnittelimme jo seuraavaa piilokojuretkeä. Kainuulaisissa maisemissa ei tule liiemmin toisia autoja vastaan, mutta isolle ”mehtoparvelle” saimme antaa tietä. Useat metsot kävelivät tyytyväisenä tien yli kiirehtimättä. Tämä safari antoi enemmän kuin uskalsimme haaveillakaan.

Safarilla Suomessa

Vähän erilainen, koko yön kestävä leffailta koettiin viime yönä. Mitä kameran etsimeen mahtoi ilmestyä? Muutaman päivän sisällä on luvassa huikeita luontokuvia matkakertomuksen kera, kunhan ensin palaamme metsästä kaupunkiin.

Herukkahedelmäsalaatti

Mustaherukat ovat nyt tuoreena erittäin meheviä. Maku on suoraan pensaasta syötynä ihan eri luokkaa kuin kaupan pakastealtaasta poimittuna. Kokeilin hyödyntää herukoita hedelmäsalaatissa, ja löysin aivan mahtavan makuyhdistelmän. Tätä kannattaa kokeilla kaikessa yksinkertaisuudessaan!

SALAATTI

Appelsiinia

Mustaherukoita

Timjamia

Mustikkablinit

Metsä on parhaillaan mustikoita pullollaan. Valitettavasti ei yhtä pullollaan kuin viime kesänä, mutta oikean paikan löytyessä satoa saa rohmuta kiitettävästi. Meillä metsässä kulkee mukana myös mustikkarohmu nimeltä Aida. Koirakin tietää, kuinka erinomaiselta tuoreet marjat maistuvat suoraan varvuista suuhun poimittuna. Erään mustikkametsässä vietetyn päivän jälkeen Kodin Kuvalehden resepti toimi inspiraation lähteenä herkuttelulle. Resepti on muokattu omaan makuun sopivaksi, eli makean ja happaman yhdistelmästä pitäville. Tämä sopii jälkkäriksi, aamiaiseksi, kahvin kanssa… Milloin vain!

MUSTIKKABLINIT

2 dl vehnäjauhoja

1,5 dl muita kaapista löytyviä jauhoja (esim. graham-, speltti- tai ohrajauhoja)

1 dl sokeria

1 tl leivinjauhetta

0,5 tl suolaa

2 kananmunaa

1 dl maitoa

1 prk ranskankermaa

mustikoita niin paljon kuin kehtaat laittaa (vähintään 2 dl)

Vatkaa munat ja sekoita ne maidon ja ranskankerman kanssa. Sekoita kuiva-aineet joukkoon tasaiseksi taikinaksi. Lisää mustikat lopuksi ja sekoita taikinaa sen mukaan, kuinka violeteista blineistä tykkäät. Paista blinejä molemmilta puolilta matalalla lämmöllä, jotta ne ehtivät kohota kypsyessään. Blinipannun puutteessa voi käyttää lettupannua. Ohjeesta valmistuu 5-6 blinin kokoista herkkua. Tarjoa tuoreiden marjojen ja vaniljajäätelön kanssa.

Suomuurainmetsästys

Olemme mieheni kanssa suuria luonnonmarjojen ystäviä. Montaa lajia tulee poimittua vuosittain, mutta lakasta olemme saaneet etelän asukkaina vain haaveilla. Välillä olemme etsineet kartan avulla soita, joihin olemme toiveikkaina lähteneet etsimään kullanväristä hohdetta suopursujen seasta. Sato on kuitenkin aina jäänyt vain muutamaan marjaan, jotka on kyllä syöty hyvin ylpeinä saaliista. Tänä kesänä silmiimme osui uutinen, jossa kerrottiin naisen olleen eksyksissä Torronsuolla monta vuorokautta. Hän oli löydettäessä uupunut, mutta selvisi syömällä lakkoja. ”Lakkoja monen päivän ruuaksi? Sinne siis!”

Muutaman päivän päästä pakkasimme rinkat ja lähdimme Aida-koiramme kanssa kohti Torronsuota. Perillä ihastelimme esteettömäksi tehtyä – tosin vähän tökerösti ”invapoluksi” nimettyä – reittiä, jota pitkin suota pääsee kulkemaan pyörätuolilla. Minua ilahdutti ajatus, että vaikka olisin jäänyt pysyvästi pyörätuoliin, pääsisin silti edelleen luonnon keskelle. Nykyisessä onnellisessa tilanteessani pääsin kävelemään syvälle suohon pitkospuiden ulottumattomiin. Suohon ajaneesta uutisesta viisastuneina kuljimme tarkasti kartan ja kompassin avulla. Eihän sitä ihan pelkillä lakoilla kovin montaa päivää jaksaisi… Pitkospuiden varrella lakkatilanne ei ollut kovinkaan lupaava. Yhden raa’an marjan taisimme maistaa. Toivo kannatti pitää yllä, sillä heti painettuamme saappaanvarret syvyyksiin alkoi ”kulta” kimaltaa silmissä.

Etsimme kansallispuiston ulkopuolelta mäen päällä sijaitsevan näköalaleiripaikan, johon pystytimme teltan. Sitten kuljimme suolla keräämässä marjoja auringonlaskuun asti. Mieliala oli korkealla, koska mielikuvissamme näimme jo ämpäreittäin lakkoja. Eihän niitä kovin nopeasti poimi, mutta parhaimmissa kohdissa marjat olivat hyvin suuria ja meheviä. Palkitsevasti ne siis täyttävät astiat sen verran nopeasti, että keruumotivaatio pysyy yllä. Menihän siinä tunti jos toinenkin, mutta kyllä kannatti!

Suolla käveleminen on hyvin uuvuttavaa, kun jokaisella askeleella jalka pitää ikäänkuin vetää imukupista irti. Toisaalta fysioterapeuttini kannustavat minua jatkuvasti kävelemään mahdollisimman paljon epätasaisella alustalla. Jälkikäteen sainkin palautetta, että takaisin vaan sinne suolle. Aida-koirakin uuvahti nopeasti energisestä luonteestaan huolimatta ja käpertyi tyytyväisenä kerälle marjasangon viereen. Sadetakki piti huolen, ettei koira päässyt kastumaan märkää suota vasten.

Onneksi sää suosi meitä auringonpaisteella, eikä sadetakkia tarvinnut kaivaa sateen takia esille. Kovan tuulen takia takki kyllä puettiin päälle, mutta eipähän ollut ainuttakaan hyttystä riesana. Illalliseksi valmistimme telttaa ympäröivistä haperoista Trangialla maukkaan pastan. Retkieväät ovat erittäin oleellinen osa! Parhaimmillaan ne ovat paikan päällä kerätyistä aineksista valmistettuna. Jotain kannattaa kuitenkin ottaa mukaan varasuunnitelmaksi, jos ei käy kovin hyvä tuuri metsän sesonkituotteiden suhteen.

Auringonlasku aavalla suolla oli todellakin kuvan arvoinen kokemus!

Yö sujui täydellisen hiljaisuuden ympäröimänä teltassa. Vähän vilu siellä tuli, mutta uni maittoi silti. Aida tosin oli tyytyväinen vasta sen jälkeen, kun pääsi toppatakki päällä pujahtamaan makuupussin sisälle kainalooni.

Seuraavan päivän käytimme pitkälti ensimmäisenä päivänä opittuun suojumppaan, jossa vuorotellen vedetään jalkoja maasta irti ja kumarrellaan koskettamaan maata. Suopursujen miellyttävä tuoksu loi tunnelmaa, ja aina välillä malttoi pysähtyä ihastelemaan mm. pikkuruisia lihansyöjäkasveja, kihokkeja.

Matkan varrella syttyi ajatus, että minun täytyy hommata itselleni kunnolliset patikointiin soveltuvat saappaat. Päästyämme takaisin pitkospuille kävelin autolle asti sukkasillani, koska molemmat kantapäät oli varustettu isoilla ilmatyynyillä, ”Torronsuon puremilla”. Kunnon varusteet kunniaan! Kotona ei päästy heti lepäämään, sillä urakka oli vielä pahasti kesken. Mutta mikäs siinä on lakkamehua siemaillen säilöä hienoa saalista. Nyt me ainakin tiedämme, mitä teemme ensi kesänä lakka-aikaan.