Tähän mennessä sateiselta vaikuttanut kesä soi meille parin päivän metsäretkeen aurinkoa ja sopivasti lämpöä. Lähdimme patikoimaan Nuuksion itäosiin, jossa emme olleet aiemmin käyneet.
Reitin alkumatka kulki Brobackan lehtometsän läpi. Tunnelma oli yllättävän erilainen havumetsään verrattuna. Ihan kuin olisimme saapuneet suomalaiseen viidakkoon.
Suurin nähtävyys meille oli pähkinäpensaat, jotka muodostivat kaarevia lehtikattoja kulkureittimme ylle.
Pähkinöiden raakileita katsoessa en voinut olla haaveilematta niiden maistamisesta kypsänä. Eipä sitä kovin usein saa Suomessa poimia pähkinöitä suoraan pensaasta suuhun.
Lehdon taittuessa havumetsään kaivoimme kartan ja kompassin esille. Edessä oli useamman tunnin patikointi rinkat selässä. Tämä se vasta olikin sitä niin muodikasta toiminnallista harjoittelua. Kaatuneiden puiden ylitys, alitus tai kierto toi vaihtelua tasaiseen talsimiseen.
Oman haasteensa antoi pohjan muuttuminen välillä upottavaksi suoksi. Suossa tarvoimme, kunnes imun käydessä liian ylivoimaiseksi hypimme eteenpäin suohon laonneiden oksien pitovoimaa hyödyntäen. Oksat ja puolilahonneet puunrungot toimivat kuten lumikengät upottavassa hangessa. Samalla sai loistavaa tasapainoharjoitusta painavan rinkan tuodessa lisähaasteensa peliin. Sen voin sanoa, että tämä ei ollut helppoa!
On ollut ilo huomata, kuinka tasapainoni on kehittynyt. Varhain vammautumisen jälkeen opetellessani kävelyä uudestaan kuljin metsässä lähinnä puuta puun perään halaten, mutta nykyään puiden halailu on enemmän vapaaehtoista.
Suosta selvittyämme osui polulla vastaan jotain ihanan kirkkaan keltaista. Kantarellipienokaiset ne sieltä puskivat maailmaan.
Hetken hengähdystauolla hiidenkirnut toimivat kätevästi juomakuppina koirallemme.
On se kaunis.
Lounastauon vietimme ylhäisissä Hynkebergetin maisemissa. Trangialla valmistetun aterian jälkeen istahdimme saamaan lisäenergiaa pakuriteestä. Tästä ihmeaineesta tulee myöhemmin juttu Metsämajaan.
Etsi kuvasta perhonen.
Vääräjärven telttapaikka oli tyhjä meidän saapuessa sinne. Lihaksissa tuntui euforista hapotusta ja mieli oli väsymyksestä huolimatta korkealla kaikista päivän aikana koetuista näkymistä. Kyllä kelpasi pystyttää teltta ihan tyynen järven rantaan leirinuotion viereen.
Urhea retkikoiramme tahtoi nyt levätä hetken.
Uusi panoramanäkymän antava telttamme oli ensimmäistä kertaa käytössä. Oi, miksi emme ole hankkineet tämmöistä aiemmin?
Illalla tuli vähän vilu, mutta nuotion lämpö houkutteli istumaan ja fiilistelemään pitkän tovin. Kyllä se unikin sitten maittoi, vaikka oli vähän epäselvää, olisiko näin kesä-heinäkuun vaihteessa kuulunut sittenkin ottaa talvimakuupussi mukaan.
Seuraavana aamuna teltasta noustessa kovia kokemuksia reilun parin vuoden ajalta omaavat jalkani olivat vähän eri mieltä siitä, kuinka pitkään tänään patikoidaan. Onneksi kipu kuitenkin hellitti pian, kun vain lähti kävelemään.
Palasimme hiukan lyhyempää reittiä, vaikka ponnisteltavaa riitti silti muutamaksi tunniksi. Paluureitillä oli useampi jyrkkä mäki, jolloin pakarat alkoivat huutaa armoa. Tämä patikointitreeni jos jokin kehittää kestävyyttä lihaskuntoon.
Matkan varrella meille konkretisoitui, kuinka tärkeitä kansallispuistoalueet ovat. Heti poikettuamme ulos suojelluilta alueilta, vastassa oli metsähakkuita. Äkkiä takaisin elävään metsään!
Yhdessä kohtaa taisimme vähän eksyäkin, mutta onneksi seuraava arvaus suunnasta osui oikeaan.
Erään mäen huipulla näkyi ikään kuin hahmo päivittelemässä menoamme.
Samoilla kalliorinteillä näimme kallioimarretta, jonka juuret ovat metsän karkkia. Näistäkin kerrotaan Metsämajassa lisää syssymmällä.
Olipas mukava retki! Illalla raukean, muutamalla oksan ja kiven puraisulla väritetyn kehon oli aika antaa levätä ja palautua.
Retken jälkeen jäin muistelemaan erityisesti matkan varrella vastaan tulleiden maariankämmeköiden kauneutta. Suomen metsien kukat eivät liiemmin jää jälkeen tropiikin serkkujen koreudesta. Suomessa niiden herkkä kauneus avautuu kuitenkin useammin vasta kun pysähtyy ja todella katsoo.
Metsämaja 