Kajakkimelonta on urheilulaji, johon olen täysin koukkuuntunut. Sen lähemmäksi luontoa tuskin pystyy pääsemään. Laji on oikein harrastettuna hurjan tehokasta liikuntaa, joka auttaa niska-hartiaseudun ongelmiin. Sivutuotteena saat timmit vatsalihakset, mitä moni ei varmasti pistä pahitteeksi.
Meloessa vesistössä elelevät linnut päästävät lipumaan usein hyvin lähelle. Näillä retkillä onkin tullut koettua hienoimpia luontokokemuksia. Vai miltä kuulostaisi seurata lähietäisyydeltä laulujoutsenperheen iltapuuhia tyynessä kansallismaisemassa täydellisessä hiljaisuudessa? Tai lipua vähintään 32 kuikan parven keskelle kuuntelemaan näiden lintujen tarinointia viimeaikaisista tapahtumista?
Yleensä aina nämä kaikista tunnelmallisimmat hetket tapahtuvat ilman kameraa. Nykyään lähes kaikki asiat ikuistetaan valokuviin, mutta onneksi on vielä asioita, jotka täytyy elää tapahtumahetkessä. Luontoelämysten kokeminen pelkästään kameran linssin läpi on kuin seuraisi luontodokumenttia televisiosta.
Metsämajan väki lähti heinäkuussa kahden yön melontaretkelle Etelä-Savon Puula-järvelle. Menopelinä toimi viime kesän kajakkiretkeltä tuttu kaksikko.
Kajakkiin pakattiin teltta, makuualustat ja -pussit, trangia, juomavesisäiliö ja ruokaa kolmen päivän tarpeisiin. Kerrankin oli niin kova helle, että retkelle pystyi lähtemään varmana siitä, ettei tule palelemaan edes yöllä. Vaatevarasto rajoittuikin aika pitkälti uima-asuun.
Reittisuunnitelma oli tehty summittaisesti sen mukaan, mitkä paikat näyttivät kartalla kaikista mielenkiintoisimmilta. Emme tienneet tarkkaa melomisvauhtiamme, joten suunnitelmiin piti jättää muutosvaraa.
Kajakki laskettiin iltapäivällä auton katolta vesille Suonsalmella. Alkuinnostuksessa meloimme rivakkaa tahtia, jotta pääsisimme pian näkemään kauempana autoteistä siintäviä pieniä saariryhmiä.
Parin tunnin alkulämmittelyn jälkeen iski jo nälkä, joten oli ensimmäisen tauon paikka. Olisihan sitä tämmöiselle tauolle pysähtynyt mielellään vaikka ilman nälkääkin.
Kartta- ja kompassivastaavana toimi mieheni. Se on kohtuullisen haastava tehtävä maisemassa, jossa näkyy kymmeniä toisiaan muistuttavia saaria. Pysyimme hyvin kartalla, mutta se vaati jatkuvaa keskittymistä ja tarkkaavuutta.
Ilma oli hyvin kuuma, joten melonnasta väkisinkin lentävät vesiroiskeet olivat ihanan vilvoittavia. Jätimme roiskeilta suojaavat aukkopeitot jo ihan alkumatkasta pois, sillä ne saivat jalkatilan lämpötilan nousemaan epäinhimillisiin lukemiin. Tavarat oli pakattu vedenkestäviin kasseihin, joten roiskeista ei ollut niillekään haittaa.
Nähtyämme pienen hiekkarannan autiolta vaikuttavassa saaressa, pysähdyimme kunnon vilvoittelu-uimatauolle. Mikäs sen mukavampaa! Olo oli kuin suuremmallakin seikkailuretkeilijällä.
Innostus lisäsi energiaa niin paljon, että yöpymispaikkaa valitessamme olisimme jaksaneet meloa vielä vaikka kuinka. Aurinko kuitenkin teki laskuaan, joten rantautuminen oli tehtävä.
Yöpaikaksi valitsimme saaren, joka oli niin jylhä, että siinä oli vain pieni kaistale, josta hiukan vaivoin pääsi rantautumaan. Tässä auttoi aiemmilta retkiltä kertynyt kokemus kajakista nousemisessa, niin ei onneksi tullut keikautettua koko kaksikkoa nurin.
Maisemat olivat ehdottomasti vaivannäön arvoisia!
Teltta pystyyn, peseytyminen Puulan jättikylpyammeessa ja illallinen tulille! Tai tällä kertaa ei kirjaimellisesti tulille, sillä retkeilijän velvollisuuksiin kuuluu kunnioittaa voimassa olevaa metsäpalovaroitusta. Onneksi on trangia.
Teltassa ei liiemmin ollut tarvetta kömpiä makuupussiin sisälle. Ai että olisikin mahtavaa nukkua taivasalla ilman makuupussia. Hyttyset pitävät huolen, etten heittäydy sentään ihan näin luonnonlapseksi.
Aamulla päätin hyödyntää kotisaaremme lähiruokatarjonnan. Suomen jokamiehenoikeuksista saa olla yltiökiitollinen! Tänäkin aamuna olo oli aivan kuin olisin käppäillyt unelmieni kotipihalla – ja vielä täysin luvallisesti.
Puuroon löytyi kaarnikkaa eli variksenmarjaa. Kaarne tarkoittaa muinaisella suomenkielellä korppia, joten oikeastaan näiden kuuluisi olla korpinmarjoja.
Keittiömme tällä saarella sijaitsi sellaisen puun juurella, jota muistelen vieläkin kunnioittavasti. Tällä puulla – jos jollain – on sitä suomalaista sisua. Katsokaa nyt sen kasvualustaa! Samanlaista olosuhteista riippumatonta sinnikkyyttä tahdon vaalia omassa kuntoutuksessanikin.
Poistuessamme saarelta kipusimme heti naapurisaaren rannoille, jotta saimme vielä hetken ihailla jylhää yöpaikkaamme. Olihan noissa rannoissa haastetta, mutta kyllä kannatti.
Matkan kulku jatkui, ja sain heti palauttaa mieleeni pientä nöyryyttä oman kunnon kaikkivoipaisuuden suhteen. Edellisen päivän intomelonta nimittäin tuntui.
Siitä ne lihakset taas lämpenivät ja jaksoivat paahtaa uusia, upeita maisemia kohti. Rankimpia olivat isot selät, joissa aallokko nousi vaahtopäille. Näitä aaltoja kohdatessa sai vähän enemmänkin vilvoitusta syliin, mutta sehän ei haitannut. Hauska kokemus oli, kun pääsimme kaksikolla pieneksi hetkeksi aallonharjalle surffaamaan. On siinä vielä treenaamista, mutta pienet haasteet tekevät lajista kuin lajista mielenkiintoisen.
Lounaaksi maistui lähisäilyke uusien perunoiden kanssa. Puulan oma särki on sitten hyvää! Enpä olisi uskonut, kuinka maukasta tämmöinen säilykeruoka voi olla.
Retkellä aikaa menee tietysti paljon kaikkeen muuhunkin kuin itse etenemiseen. Tänä toisena retkipäivänä pysähtelimme useaan otteeseen uimaan, nauttimaan auringosta ja ottamaan päikkärit lounaan päälle. Melomiseen kului aikaa yhteensä 4 tuntia koko päivän aikana. Tahti oli melko rivakka, joten paljon enempää ei olisi jaksanutkaan.
Tässä vaiheessa aloin huomata, että vaikka lihakset happoutuivat pikkuhiljaa, niin niska-hartiaseutuni voi paremmin kuin pitkään aikaan. Minulla on vakavasta niskavammastani johtuen jatkuvia ongelmia lihasjäykkyyksien, kipujen yms. kanssa. Oli suunnaton ilo huomata, että kajakkimelonta teki saman työn, mitä OMT-fysioterapeuttini saa aikaiseksi manuaalikäsittelyllä. Vuorotahtinen, lihaskuntoa vaaliva liike näyttää olevan avain onneen.
Toisena iltana oli taas vaikean valinnan paikka yöpymissaaren suhteen. Lähisaarilla näkyi muitakin retkeilijöitä, joten perisuomalaiseen tapaan valitsimme sen saaren, jossa ei ollut muita asukkaita.
Teltta pääsi ekstranopeasti pystyyn, sillä nälkä kurni kovin päivän urheilusuorituksen jälkeen. Tässä saimme muistutuksen siitä, kuinka tärkeää on ottaa ruokaa mukaan tarpeeksi. Nälkä ei ole kiva retkikaveri.
Keho ja mieli rauhoittuivat tehokkaasti, kun istuskelimme iltaa rantakalliolla näissä maisemissa.
Kolmantena päivänä tavoitteemme oli meloa kartasta löytämäämme satamaan, josta kajakin saisi helposti auton kyytiin. Matkaa oli vajaa 4 tuntia, mutta aikaa kului taas reilusti enemmän runsaan tauotuksen ansiosta.
Ilmassa oli ukkosta, joten saimme olla tarkkana, ettemme jää vesille taistelemaan salamoita vastaan. Ukkosrintama osui sopivasti kohdalle juuri silloin, kun olimme muutenkin rantautuneet lounastauolle. Vettä satoi kaatamalla, mutta kastuminen ei edelleenkään haitannut harvinaisen lämpimän ilman takia.
Ukonilmaa pidellessä oli aikaa ihastella koristeellisia rantakallioita.
Kallioilta löytyi myös erijänniä jäkäliä.
Kun jännät jutut oli tutkittu huolella, saattoi käydä makuulle tälle pehmoiselle pedille ja noukkia ympäröivistä mustikanvarvuista naposteltavaa.
Matka jatkui viimeiselle spurtille ukon kadottua varmuudella kauemmas räyhäämään. Nyt otettiin lihaksista irti kaikki voimat, joita niillä vielä oli tarjota. Vatsa-, selkä-, hartia- ja jopa pakaralihakset tuntuivat euforisen väsyneiltä kohdatessamme retken päätepisteen Mainiemen satamarannassa.
Tästä linkistä löytyy Puulan kartta, johon on piirretty reittimme sinisellä viivalla. Matkaa kertyi kolmelle päivälle yhteensä noin 80 kilometriä.
Puula on todella kaunis järvi. Voimme lämpimästi suositella sitä retkikohteeksi.
Mihinhän sitä lähtisi ensi kesänä?
Metsämaja 