Ruskavaelluskertomuksesta Urho Kekkosen kansallispuistossa on jäljellä vielä kaksi päivää. Tiivistän nämä päivät tähän juttuun. Olisin tahtonut viedä kertomuksen loppuun jo aiemmin, mutta vaelluksen jälkeen alkanut intensiivinen kuntoutusjaksoni vei kaiken energian. Nyt olen päässyt takaisin normaaliin arkeeni, joten tekee hyvää muistella muutaman viikon takaisia vaelluskokemuksia.
Paratiisikurun jälkeen yövyimme Sarviojan autiotuvalla. Siellä meitä oli vastassa illan hauskoista jutuista vastannut erä-jorma. Tämä hyvään ikään päässyt mies kertoi viettäneensä koko elämänsä vaeltaen luonnossa. Terveystilanne oli viime vuosina hetkellisesti hidastanut menoa, mutta hän ei luovuttanut. Metsään oli pakko päästä vaikka uusien varaosien voimin.
Minulle tuli olo, että Metsämajan väelle saattaa hyvinkin käydä samalla tavalla. Vaellus tuntuu istuvan meidän sisimpäämme kuin kiiruna tunturin rinteelle.
Erä-jorma kertoi hulvattomia juttuja vuosien varrella vastaan tulleista jäynistä, joilla vaeltajat ovat piristäneet toistensa päivää. Erityisesti mieleeni jäi kertomus kahdesta miehestä, jotka olivat vaeltaneet kauas erämaan tiettömille maille. Ennen erästä autiotupaa he olivat kaivaneet rinkoistaan esille mustat puvut, pukeutuneet parhaimpiinsa, marssineet määrätietoisesti autiotupaan sisälle muiden vaeltajien sekaan ja ensisanoiksi pyytäneet paikalle tarjoilijaa. On siinä saattanut nuhjuisilla eräilijöillä vähän leuat loksahtaa.
Myöhään illalla autiotuvalle saapui myös nuori italialainen pariskunta. Hiukan uupuneina he alkoivat vielä valmistaa illallista, jonka painavat tarvikkeet olivat kulkeneet Italiasta asti Suomen erämaahan. Oli antoisaa jakaa luontokokemuksia vaihteeksi kansainvälisesti. Jaoimme vinkkejä puolin ja toisin. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joskus lähtisi tarkastamaan Italian metsiä.
Aamulla kahvi maistui nuotion äärellä. Italialaisseurue liittyi tunnelmaan mukaan. Opetin heitä tunnistamaan suomalaisia marjoja, eikä riemulla sen jälkeen ollutkaan enää mitään rajaa. Kyllä se niin on, että me suomalaiset olemme hyvin etuoikeutettuja vapaasti saatavilla olevista runsaista metsän antimista.
Aamumarjojen popsijoita löytyi myös aivan nuotiopaikan vierestä. Riekkopariskunta vähät välitti meistä innokkaista pulputtajista.
Matka jatkui Sarviojalta Kaarnepään huipulle. Näin jälkikäteen hiukan hymähdän itselleni, sillä keräsin matkan varrella taskut täyteen kiviä – tarkoitan siis Kaarnepään jalokiviä. Niitä oli siellä täällä isoja, äärettömän arvokkaita kimpaleita, mutta tyydyin kantamaan vain pieniä murusia. Toivon hartaasti saavani niistä aikaiseksi jotain nättiä.
Lounastauko venyi, kun jäimme nauttimaan auringon lämmöstä. Illalla saimmekin huomata saaneemme syyskuisen rusketuksen kasvoille.
Tutkin tarkasti riekonmarjan muotoja kesken auringonsäteiden ahminnan. Päässä tuntui käyvän melkoinen vilske näistä kaikista inspiraation lähteistä, joita luonto tarjoaa. Uskon selviäväni tänä vuonna hyvin pimeimmän syksyn ja talven yli, sillä aikani kuluu sivellin kädessä ruskan hehkua muistellen.
Metsässä on myös se toinen puoli, johon kuuluu kolkko hiljaisuus, karut kivikot, tummat hahmot ja pelästyttävät raksahdukset. Saimme vaihtelun nimissä kokea tämän pelottavan puolen talsiessamme Kaarnepäältä kohti Siikavuopajaa. Ei meitä pelottanut, mutta tunnelma oli jännittävän mystinen.
Vaikka olenkin kohdannut elämässäni yhtä sun toista, niin yksinäinen selkänikama metsässä yllätti hiukan. Mikä on tämän nikaman tarina?
Onko höyhenen omistaja tietoinen tapahtumien kulusta?
Selvisimme ehjin nahoin Siikavuopajan laavulle. Myöhemmin matkalla vastaan tullut pirstaloitunut reisiluu selitti vähän selkänikaman tarinaa. Suon ylityksessä löytyi myös syksyn ensimmäiset, pakkasen puraisemat, makoisat karpalot. Ne muistuttivat meitä loppusyksynä odottavista karpaloisista metsäretkistä. Kaikki kiva ei lopu tämän vaelluksen päätepisteeseen.
Vaelluksen viimeinen yöpaikka oli laavu, jonka edessä sijaitseva nuotio piti pakkasen kauempana. Laavussa oli mukavaa tunnelmaa ja vaihtelua aikaisempiin yösijoihin.
Aamiainen vuoteessa järven rannalla oli oikeanlainen tapa herätä viimeiseen ruska-aamuun. Lähellä kuului tikan nakutusta. Lähdimme seuraamaan, kuinka tikka toi kävyn kerrallaan puun rungolle pajaansa ja nakutti siitä siemenet talteen. Hetken päästä saimme hieraista silmiämme, sillä mitäs siinä puun juuressa kasvoikaan: matsutakeja eli tuoksuvalmuskoja. Tämä on sieni, jonka japanilaiset turistit yrittävät ostaa kilpaa marttojen sieninäyttelyn pöydältä. Nimensä mukaisesti selvin tunnusmerkki on voimakas tuoksu. Tuoksu on jotain ihan erilaista. Kutsuisin sitä ennemmin parfyymin kuin sienen tuoksuksi.
Tämä teki erittäin onnelliseksi! En ollut koskaan ennen maistanut matsutakea, mutta olen kuullut siitä eeppisiä tarinoita, jotka ovat saaneet uteliaisuuteni äärimmilleen. Kiinnostuneiden kannattaa lukea Suomen Sieniseuran artikkeli, jossa kerrotaan laajasti matsutaken historiasta ja käytöstä. Kyllä, metsissämme kasvaa kansainvälisesti erittäin arvostettuja aarteita.
Palattuamme viikon vaelluksen lähtöpisteeseen Aittajärvelle meillä oli kassi täynnä matsutakeja, mieli pullollaan kauniita muistoja, ideoita ja energiaa, muutama rinkan puraisu vyötäröllä ja uudet vaellussuunnitelmat edessä.
Automatkalla kohti juna-asemaa pysähdyimme Saariselälle lounastamaan Laanilan kievariin. Samassa paikassa olimme menomatkallakin. Kievari tarjosi molemmilla kerroilla aivan erinomaiset ruuat ja ystävällistä palvelua ja juttuseuraa. Olisi ollut kiva jäädä rupattelemaan pidemmäksikin toviksi, ellei urbaanin elämän aikataulut olisi painaneet päälle.
Seuraavana aamuna saavuimme kotiin junassa nukutun yön päätteeksi. Kotona testasimme maailman yksinkertaisinta sienikeittoa. Suomalainen Sienikirja (Korhonen, Penkkimäki) ohjeisti meidät testaamaan uuden sienilöytömme makua japanilaisten suosimalla tavalla.
Tuoksuvalmuskakeitto
8 dl vettä
suolaa maun mukaan
yksi pieni tai puolikas täysikasvuinen tuoksuvalmuska
pari hyppysellistä tuoretta korianteria
Siivuta tuoksuvalmuskat huolellisesti seitinohuiksi siivuiksi. Keitä vesi ja lisää suola. Lisää sienet kiehuvaan veteen ja keitä kaksi minuuttia. Lisää hienonnettu korianteri ja tarjoile heti.
Se on todella hyvää kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aijajai, tätä herkkua etsitään jatkossakin!
Vaelluksemme reitti on piirretty tähän karttaan: http://www.paikkatietoikkuna.fi/published/fi/10676
Jos suunnittelet vaellusta Urho Kekkosen kansallispuistoon, niin meiltä Metsämajan väeltä saa mieluusti kysellä lisää vinkkejä.