Viides vaelluspäivä UK-puistossa sarasti hiukan kankeammissa tunnelmissa kuin edelliset aamut. Yöllisen pitkäkestoisen makuualustaepisodin jälkeen olimme päätyneet nukkumaan yhdellä alustalla. Toinen alusta oli menetetty. Ilmatäytteisen patjan sauma oli ratkennut, eikä se paikkausyrityksistä huolimatta mennyt umpeen. Sammalpatja kyllä antoi pehmeyttä, mutta maa-alusta kävi yöllä erittäin kylmäksi. Yön kylmyydestä kertonee jotain, että täynnä oleva vesipulloni oli jäätynyt.
Huurteisia marjoja aamupuuroon ja viimeiset fiilistelyt teltan vieressä virtaavan puron äärellä!
Rinkan kantaminen päivätolkulla käy kenen tahansa niskan ja hartioiden rasitteeksi. Puhumattakaan, jos niskassa on taustalla pahemman luokan murtuma. Tässä on teille lukijoille tuhannen taalan vinkki niska-hartiaseudun vetreyttämiseksi:
Jumppanauha kulkee helposti grammanviilaajankin rinkassa ja se on helppo kaivaa esille vähintään kerran päivässä. Vuorotahtinen jokseenkin kajakointia simuloiva liikerata tuntuu todella hyvältä jäykistyneissä lihaksissa. Meillä tämä liike vetreytti sekä mieheni terveen niskan että minun vammaniskani. Toki vammaniskan kanssa saa olla varovainen ja kysyä neuvoa omalta fysioterapeutilta.
Toinen tämän vaelluksen aikana hyväksi todettu, fysioterapeuttini ohjeistama vinkki on ottaa mukaan tennispallo. Pääsääntöisesti käyttöohje menee näin: Etsi kipeytyneen alueen kaikista kipein kohta ja hiero sitä ronskisti pallon avulla. Jonkintasoinen kivun maksimointi kehonhuollossa on auttanut minut monesta pulasta, mutta edelleen pyydän ottamaan huomioon, että nämä ohjeet eivät sellaisenaan sovi kaikille kehoille.
Pallon avulla sain vaelluksella myös jokailtaisen hartiahieronnan ilman pelkoa hierojan sormien väsymisestä. Lopputulos on niinkin uskomaton, että niskani ei oireillut koko reissun aikana. Tämä vaati suurta aktiivisuutta jumppaamisen suhteen, mutta näköjään se kannatti. Suosittelen mahdollisuuksien mukaista aktiivisuutta oireisiin käpertymisen sijaan!
Matka jatkui Muorravaarakan joelta taas kohti uusia, jännittäviä maisemia. Patikoimme satumetsiä pitkin hiirenhiljaisissa tunnelmissa, kunnes päädyimme vahingossa keskeyttämään metsälintujen kuninkaan marjastushetken.
Mehtohan se siinä. Metso lensi jalkojemme juuresta närkästyneenä kuikuilemaan meitä läheisen puun oksalle. Mekin pälyilimme takaisin valtavan innostuneina kohtaamisestamme. Into ei ollut molemminpuolista, joten metso päätti lähteä sinne, missä marjoja saa syödä rauhassa.
Tämä valtava komistus lensi aivan minun nenän editse suorastaan kulmakarvojani hipoen. Mieheni oli hiukan kauempana ja säikähti, että ruokatauon keskeyttämisestä kimpaantunut erämetsän asukas hyökkää minua kohti. Näin ei onneksi käynyt, vaikka metso tapitti syvälle silmiini ja heilutti siipiään määrätietoisesti suoraan kohti. Metsämajan kamera ei ehtinyt nähdä tätä lentoa, mutta voin vannoa, että se vaipui syvälle verkkokalvoihini.
Matka jatkui ylämäkeen ja satumetsät alkoivat jäädä taakse.
Pirunportti häämötti edessämme karun kalseana. Se ei paljastanut sisintään, vaan meidän piti uskaltaa kävellä läpi nähdäksemme, mihin päädymme. Kivikkoa piisasi ja tunnelma oli varsin mahtipontinen. Mitähän kaikkia hurjia tarinoita vanhan kansan parissa on kerrottu tästä portista kulkemisesta?
Mitäpä muuta sieltä portin toiselta puolelta löytyikään kuin paratiisi!
Paratiisikuru aukeni suloisena vastapainona äskeisten maisemien jylhyydelle. Tämä on todellinen keidas korkeiden kivikkojen keskellä.
Näissä maisemissa pysähdyimme lounastamaan. Juhlalounas sisälsi kesäisellä kajakkiretkellämme suuren suosion saavuttanutta Puula-Särvin savusärkeä ja ehtaa mummonmuusia.
Matka ei edennyt huimaa vauhtia, sillä näistä maisemista oli eeeeerittäin vaikea irtautua. Olimme ihan pökerryksissä, sillä vaelluksen huikeudella ei tuntunut olevan mitään rajoja.
Ehkä kuoleman rajamailla piipahtaminen on antanut Metsämajan väelle hitusen perspektiiviä ymmärtää, kuinka suuren ilon pieni ihminen voi saada kauniista luonnosta sen monimuotoisuudessaan. En tykkää ylenpalttisesta hehkutuksesta, mutta tässä ei nyt voi tehdä muutakaan.
Tämä maisema on hehkutuksen ansainnut.
Kävimme hitaita askelia seuraavaan majapaikkaan raukeiden huokausten saattelemana.
Kuva-arvoitus: Kuinka monta eläintä tästä kuvasta löytyy?
Metsämaja 
voi että on hienot kuvat – ja hyvä tekstikin! 🙂
Kiitos, Annu!
Voi jestas mitä maisemia! Onnellisia olette, kun olette noin upeisiin maisemiin päässeet vaeltamaan! Miten sitä mahtaa mieli levätä ja olla ihmetystä täynnä 🙂 Ihania kuvia!
Itse haaveilen vaelluksista vieläkin, vaikka nilkkani pysyväisesti telottuani ortopedi neuvoi pysyttelemään kaukana vaelluspoluista. Ehkäpä jonkin kevyen reissun voisi tehdä lapsen kera, siinä luulisi tahdin pysyvän kyllin hellänä jalkapolollenikin 🙂
Kiitos! Kyllä tuo oli niin käsittämätön reissu. Mieli on hyvin kiitollinen!
Tietenkään yhtään nilkkavammaasi tuntematta uskallan silti ajatella, että pienimuotoinen retkeily on tuskin täysin poissuljettu asia, JOS jalkineet ovat kunnolliset. Korkeavartiset vaelluskengät tukevat nilkkaa erinomaisesti. Omasta kokemuksesta voin vaan ihmetellä, että olin tälläkin reissulla omine jalkoineni. Molemmat jalkani murtuivat monivammautuessani. Toinen jalka (nilkka) hoitui lastoituksella, mutta toinen jalka piti leikata monesta kohti (myös nilkka). Olihan siinä sitten paljon muutakin (esim. osittainen halvaus), mutta intensiivisellä, sitkeällä kuntoutuksella tämäkin kroppa on saatu vaelluspoluille. Toivottavasti Annukka sinunkin nilkkasi kuntoutuu riittävästi, jotta tämä harrastus tulee taas mahdolliseksi!