Kuikka lipui paperille

Tyylikkäästi pukeutuneet kuikat lipuvat äänettömästi tyynen järven pinnalla aamu-usvassa. Halutessaan ne tulevat kuulluksi kaikilla rannoilla. Ihmisten seurasta kuikat eivät liiemmin perusta, mutta ihmisille ne tuovat juuri oikean rauhallisen kesätunnelman järviluonnon äärellä.

Tykkään kuikista. Siksi tahdoin ikuistaa paperille Gavia arctican, jonka äänet kuuluvat ehdottomana osana onnelliseen kesääni.

Tämän kuvan olen tehnyt vuosi sitten, kun osallistuin ensimmäistä kertaa taidegrafiikkakurssille. Täytyy sanoa, että grafiikka veti minut saman tien pauloihinsa. Tunnit kuluvat kuin minuutit ja kaikki grafiikan ulkopuoliset ajatukset ovat tipotiessään. Melkoinen flow-harrastus! Harmi vaan, että tämäkin on sellaista välineurheilua, ettei siihen ihan helposti heltiä mahdollisuutta pienessä kaupunkiasunnossa. Edelleen etsin paikkaa, jossa voisin työstää grafiikkaa ilman ohjattua kurssia.

Taidegrafiikkaan liittyy monia jännittäviä hetkiä. Syke on selvästi koholla, kun prässin kampi pyörii käsissäni vieden tunti(/päivä-)tolkulla työstetyn levyn jäljen paperille ensimmäistä kertaa. Lopputulos on aina jollain tasolla yllätys.

Ei tämä kuikkatyö sujunut alkuun ihan kuin Metsämajas… – eikun Strömsössä. Hermoissa oli vähän pitelemistä, mutta sitkeästi pakotetun kärsivällisyyden ansiosta pääsin seuraamaan kuikan ilmestymistä aamu-usvasta. Kuikan näköpiiriin saaminen vaati opettajan lukuisia vinkkejä ja monia vedostuksia.

Tässä eivät ole ihan kaikki vedokset, sillä yksi niistä on mummini seinällä. Tekniikkana olen käyttänyt kuivaneulaa ja carborundumia.

Ehkä olen vähän oikukas, sillä omalle seinälle laitoin vedoksen sijaan painolevyn. Pidän kuikan metallisesta hohdosta, joka saa sen säteillen pomppaamaan kuvasta esille.

Tässä tämä esikuvakuikka lipuu mökkijärven rantavesissä. Toivottavasti näemme taas ensi kesänä!

Advertisement

Karpaloilla herkuttelua

Torronsuo kutsui meitä näin loppusyksystä, sillä kesällä näimme siellä aivan tolkuttoman paljon karpalon raakileita. Meillä kävi hyvä tuuri siinä mielessä, että aurinko paistoi ja antoi meille energiaa kuljeskella suota pitkin koko päivän ajan.

Pienoinen pettymys oli sen suhteen, että kesällä mielikuviin jääneet pohjattomat karpalovarannot eivät tulleet vastaan. Karpaloita kyllä löytyi, mutta sai niiden löytämiseksi tehdä vähän töitäkin. Kuka meidän karpalot on vienyt, kun emme nähneet edes jalanjälkiä? Tai sitten muistot kesältä ovat paisuneet mielikuvituksessa ihan uusiin svääreihin…

Suokävely käy urheilusta, joten eväät maistuivat erityisen herkullisilta. Varsinkin kun saimme mukuttaa itse juureen leivottua ruisleipää oman ikkunalaudan chileillä maustettujen kurkkujen kera. Ainakin minä saan suurta mielihyvää siitä, jos olen saanut olla mukana ruokani kasvatuksessa, keräämisessä ja säilömisessä. Ei meillä toki näin päästä läheskään joka päivä syömään. Mutta mitä enemmän, sitä maukkaampaa.

Kotona testasimme heti päivän saaliista mausteista karpaloherkkua, joka on aivan erinomainen lisä syksyisiin illanistujaisiin. Tämän herkun ohjeen olen bongannut Kauneus&Terveys –lehdestä. Siinä yhdistyvät suorastaan koukuttavalla tavalla makea, hapan ja suolainen. Mausteet tuovat jouluisen säväyksen, joka on tervetullutta tähän pikkujouluaikaan.

MAUSTEINEN KARPALOKASTIKE

(noin 0,5 litran purkki)

2 dl sokeria
2 dl vettä
400 g karpaloita (noin 5 dl)
1 kanelitanko
5 kokonaista neilikkaa
ripaus suolaa
ripaus maustepippuria

1. Mittaa kattilaan sokeri, vesi, kevyesti murskatut karpalot, kanelitanko ja neilikat (neilikat kannattaa laittaa harsopussiin tai vaikka teesiivilään, jotta ne on helppo nostaa pois).
2. Kiehauta ja keitä, kunnes seos muuttuu hieman hillomaiseksi. Mausta suolalla ja maustepippurilla.
3. Hauduta vielä pari minuuttia ja tarkista maku. Poista kanelitanko ja neilikat.
4. Purkita ja säilytä viileässä.
5. Tarjoa lisukkeena ruokien tai juustojen kanssa.

Tämä karpaloherkku sopii täydellisesti L’Auratae Nero d’Avola -viinin kanssa. Kyseinen viini on karpaloinen, joten se on varmasti muidenkin karpaloruokien hyvä ystävä.

Kettukarkkeja

Tänä syksynä meitä on hemmoteltu harvinaisen runsaalla pihlajanmarjasadolla. Hehkuvan punaiset marjat värittävät näkymää vielä muuten melko harmaassa marraskuumaisemassa. Linnuilla riittää naposteltavaa, mutta niin riittää meillä ihmisilläkin.

Pihlajanmarja peittoaa täysin superfoodiudessaan kaiken maailman toiselta puolelta palloa rahdatut goji-, mulperi- ja inkamarjat. Marjoissa on erittäin paljon hyvin säilyvää C-vitamiinia, joka kestää jopa keittämistä. Muita elämän eliksiirejä pihlajanmarjoissa ovat folaatti, karotenoidit, E- ja K-vitamiinit, kalium, rauta, runsas kuitumäärä, pektiini ja sterolit. Antioksidanttipitoisuus on mustikkaakin suurempi. (Sinikka Piippo: Suomalaiset marjat)

Miksi emme siis söisi niitä? Myönnän että marjojen maku saa aikaan lievän happamuusirvistyksen, mutta tähänkin löytyy ratkaisu. Marjat ovat happamuuden suhteen selvästi armollisempia nyt loppusyksystä saatuaan pakkasen puremia. Aiemmin kerätyt marjat kesyyntyvät käytyään pakastimessa. Toinen konsti pehmentää makua on marjojen kuivaaminen.

Helsingin Sanomissa on aiemmin julkaistu reseptikansiooni päätynyt ohje pihlajanmarjakarkeista. Ohjeen mitat ovat niinkin tarkkoja kuin ”kourallinen”, ”vajaa tuopillinen” ja ”kukkurallinen lautasellinen”, joten lähdin vain kokeilemaan. Tässä ohjeessa on toimivaksi todetut suhteet eri aineksia. Maku on varsin pehmeä ja hyvä, joten tätä kannattaa kokeilla!

KETTUKARKIT

2 dl pihlajanmarjoja
2 dl sokeria
30 ml agar agar-jauhetta
3 dl vettä
kookoshiutaleita

Mittaa ainekset kattilaan ja keitä noin 30 minuuttia välillä sekoitellen. Sekoita joukkoon koristeeksi haluamasi määrä kookoshiutaleita. Kaada massa leivinpaperilla vuorattuun piirakkavuokaan (halkaisija noin 22 cm). Anna jähmettyä yön yli. Leikkaa haluamasi mallisia paloja, jotka voit kuorruttaa sokerilla tai koristella kookoshiutaleilla.