Puolen vuoden syksyä paossa

Vietimme tammi-helmikuun vaihteessa puolitoista viikkoa Posiolla. Siellä muutes on lunta ja paljon! Vähän jos saisi jaettua Suomessa tasaisemmin tuota lumen määrää… Mutta minkäs teet. Onneksi edes jossain pääsee ottamaan tuntumaa siihen, mitä on kunnon talvi. Etelässä kun jatkuu vain iänikuiset syyssäät, vaikka kalenteri näyttää helmikuuta.

Vuokrasimme mökin, joka ei ollut kovin kaukana autiotupien mukavuustasosta. Sähköä ei ollut, vesi piti hakea lumikengillä avannosta (joka jäätyi umpeen joka yö), lämmitys kaminalla otti aikaa ison lovin päivästä ja puhelimessa ei ollut kenttää. Eli meillä oli suorastaan todella mukavaa! Tai myönnettäköön, että alussa perusturvani horjui hiukan, kun mökin sisälämpötila oli – 10 astetta ja kamina savutti sisälle.

Elämän puhtaiden perusasioiden äärellä vietetty reilu viikko oli silmiä avaava kokemus. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? Jos päivä kuluu pelkkään asuinsijan lämpimänä pitämiseen, veden ja ruuan hankintaan, luontoyhteyteen ja lepoon, se on erinomaisesti vietetty päivä.

Ensimmäisen päivän hiihtoretkellä meillä oli paljon uusia asioita koettavana. Näimme ensimmäistä kertaa rehellisiä tykkylumia. Maisema oli totaalisen valkoinen. Ensimmäistä kertaa hiihdimme maastossa, jossa suksilla kaatuminen tarkoittaa sitä, että humahdat metrikinoksen syövereihin. Kaatuminen ei varmasti satu, mutta ylös pääsemisessä on aloittelijalla melkoiset haasteet. Varsinkin jos (ja kun) sukset irtoavat jalasta kaatuessa.

Heti reissun alkajaisiksi löysimme varsinaisen metsämajan. Tänne sitä käpertyisi mielellään suojaan pahan paikan tullen.

Huomasimme hiihtäessä vilahduksen pöllöstä, joka lähti äkkiä lentämään meitä karkuun muutaman puun päähän. Jatkoimme rauhallista umpihangessa tarpomistamme ja pöllö jatkoi meidän arvioimista. Parin pyrähdyksen jälkeen se tuli selvästi siihen tulokseen, että noista etelän immeisistä ei taida olla kuin vähän huvia päivään. Tämä hiiripöllö jäi rauhassa paikoilleen tuijottamaan meitä, kun vuorotellen pelastimme toisiamme lumikasaan hukkumiselta.

Muutaman tunnin suksien päällä otetun tykkyterapian jälkeen mökillä maistui madekeitto. Ja ruuan jälkeen maistui uni… 14 tuntia putkeen. Kyllä!

Sillä on seurauksensa, jos nukkuu yli puolet vuorokaudesta. Tällä kertaa seurauksena oli harvinaisen virkeä olo ja kolmen asteen sisälämpötila mökissä. Äkkiä tulta kaminaan siis!

Näissä olosuhteissa eletään sopivassa määrin luonnon armoilla. Jos tuiskuttaa lunta, tunturiin ei ole asiaa. Jos nukkuu pitkälle aamupäivään, pimeä saapuu ennen kuin ehtii lähteä hiihtämään. Siinä tapauksessa aika kuluu lueskellessa kynttilän valossa ja tulta tuijottaessa.

Tulen tuijottaminen vasta onkin koukuttavaa! Kaminan luukusta näkyi koko loman ajan paras tositv-ohjelma, mitä tähän mennessä on keksitty. Yhdessä seurasimme jännityksellä juonenkäänteitä; syttyvätkö isommat halot vai pitääkö lisätä sytykkeitä? Milloin tulen lieskoissa taisteleva halkopino rysähtää kasaan?

Saattaa kuulostaa ihan järjettömältä tämmöinen tuntikausien tuijottelu, mutta kokeilkaapas itse! Tuli on lumoava elementti.

Yhtenä aamuna avattuani silmät minua tuijotettiin. Ikkunalasin toisella puolella kökötti teeri napsimassa aamiaistaan puiden silmuista. Teeriä ilmestyi näköpiiriin muissakin lähipuissa, ja onhan se ymmärrettävää, sillä yhdessä ruokaileminen on paljon mukavampaa.

Vesi on niitä tärkeimpiä elämän perusasioita. Meidän onnellisissa länsimaisissa olosuhteissa vettä saa yleensä rajattomasti ihan vain avaamalla hanan. Posion loman aikana saimme aavistuksen verran tuntumaa siitä, mitä voi tarkoittaa käsite ”vedenhakumatka”.

Pue lämpimästi päälle kaikki mahdolliset toppavaatteet. Astu ulos ja kiinnitä lumikengät jalkaan. Täytä ahkio tyhjillä ämpäreillä, lapiolla ja kairalla. Kiinnitä ahkio vyötäisillesi ja lähde tarpomaan upottavassa hangessa kohti puutonta aluetta. Kun olet tarpeeksi pitkällä aukealla, voit uskoa olevasi jo järven päällä etkä enää rannalla. Kaiva lapiolla lumeen kuoppa. Siihen menee hetki, sillä lunta on paljon. Lopulta vastaan tulee jäätä, jota lähdet kairaamaan. Kairatessa syntyy jäämurskaa, joka täytyy lapioida kauemmas. Pakkasta on sen verran, että jääsohjo tarraa lapioon kiinni ennen kuin saat viskaistua sen pois. Kun pääset veden äärelle asti, täytä ne kaksi ämpäriä, jotka ahkioon mahtuvat. Palaa mökille. Älä välitä vaikka vettä loiskuu matkalla ahkion keikkuessa upottavassa lumessa. Joudut kuitenkin tekemään toisen ja kolmannen reissun, koska tänään vettä tarvitaan myös saunomiseen. Huomenna sama homma alkaa alusta, sillä avanto on jäätynyt umpeen ja aukealla järven jäällä tuuli on tuiskuttanut koko avantokohdan piiloon.

Mökistä saunalle tai ulkohuussiin kulkiessa oppi nopeasti myös erään käytännön asian: älä poikkea polulta. Jos astuu puolikin askelta sivuun, niin uppoaa saman tien reisiä myöten valkeaan puuteriin.  Välillä käy niin, että tuuli tuiskuttaa polun piiloon. Kun polkua ei ala muutaman humpsahduksen jälkeen löytyä, eikä ole moottorikelkkaa käytettävissä lumen tamppaamiseen, ei auta kuin alkaa lapioida.

Vuokramökkimme sijaitsi aivan Palotunturin vieressä. Pari kertaa teimme hiihtoretken tunturin huipulle hattivattimetsien läpi. Alue vaikutti täysin koskemattomalta, sillä Palotunturi ei ole mikään yleisin hiihtokohde. Ainoat äänet olivat pamauksia tykkypuiden taakan käydessä liian raskaaksi.

Palotunturin autiotupaan oli kiva päästä lämmittelemään… Hehe. Olimme vieraskirjan mukaan ensimmäiset vieraat pariin kuukauteen. Tämä näky sai kyllä mainiot naurut aikaan. Katsokaa nyt tuota tomusokerikuorrutteista piparkakkutaloa!

Toisella reissulla Palotunturille onnistuimme löytämään rinteestä kohdan, jossa näkyi valtavasti eläinten jälkiä. Osa jäljistä jäi mysteeriksi, mutta ainakin riekot siellä olivat tallustelleet. Maassa näkyi useita kieppejä, joissa linnut ovat viettäneet yönsä mukavan papanapatjan päällä.

Hiljaisuuden rikkoi katkeavien puiden lisäksi komea metso, joka lensi vauhdikkaasti ohitsemme. Kyllä täällä metsässä on paljon elämää, vaikka näemme siitä vain niin vähän.

Vietimme Posion reissusta alkuun viikon Palotunturin kupeessa näitä elämän perusasioita ihmetellessä. Loman kaksi viimeistä päivää kuluivat Riisitunturilla. Se onkin sitten ihan toinen tarina, josta kerron myöhemmin.

Advertisement

Fiskarsin takamailla

Vietimme vuodenvaihteen Fiskarsissa, jonka ympärillä riittää yltä kyllin luontoa tutkittavaksi. Lähiseudun luonnonsuojelualueita tuli koluttua muutamaan otteeseen. Alue kiehtoo erityisesti sen takia, että ansioitunut luontokuvaaja, Heikki Willamo, on tehnyt Vuosi metsässä -kirjan näissä maisemissa kuvaamistaan upeista valokuvista.

Lunta satoi eteläsuomalaiseen tyyliin juuri ja juuri sen verran, että pääsimme etenemään luonnossa metsäsuksilla. Autolla alueelle ei ollutkaan asiaa, sillä Fiskarsin laajoille salomaille johtavat metsäautotiet on suljettu portein. Tämä tietysti loi meihin pientä jos ei nyt kielletyn, niin ainakin haastavoidun hedelmän houkutusta, joten olimme valmiit hiihtämään kilometritolkulla päästäksemme näkemään, mitä Willamokin on nähnyt. Mukaan otetut eväät ja kuuma juoma pitivät pakkasen puremat loitolla.

Metsässä oli hyvin hiljaista, mutta emme olleet yksin. Peurojen jälkiä ristesi ympäriinsä, ja pari kertaa kohdalle osui myös peuran sänky. Sammalpatja lienee talvellakin ihan mukava peti – ainakin jos vierestä löytyy kaveri, jota vasten nojata.

Muutaman kerran näimme vilahduksia itse peuroistakin, mutta saaliseläiminä ne eivät tahtoneet jäädä sen kauemmin tekemään tuttavuutta.
Metsä oli pullollaan myös muiden eläinten jälkiä, joista suurin osa jäi meille mysteeriksi.

Kuka tästä on lähtenyt?

Pienikin määrä lunta valaisee maisemaa uskomattoman tehokkaasti. Lyhyt päivä ei ollut ongelma, sillä syvässäkin hämärässä pystyi jatkamaan patikointia, kun lumiset alueet eivät ikinä muutu täysin mustaksi.

Täydenkuun aikaan vasta valoisaa olikin. Sanoisinko, että aivan uskomattoman valoisaa! Otsalamput sai pitää visusti sammutettuna, ja mielikuvitus pääsi valloilleen mystisen metsän kuun valoissa ja varjoissa.

”Mikä eläin ne päivällä nähdyt jäljet oli tehnyt?”

”Eikö joku kyläläisistä kertonut, että täällä on nähty susia?”

”Liikkuiko tuo varjo?!”

Tämä on puolenyön tunnelmaa. Täältä ei ole kiire nukkumaan.