Piiras sanoo poks

Syksyyn kuuluu meillä aina useita sieniretkiä, mutta tänä syksynä jouduimme palaamaan retkiltämme lähes sienittä. Kesällä löytyi kantarellia, mutta syyssieniajan alkaessa sienten kasvu hyytyi täysin.

Retket eivät silti olleet hukkareissuja, sillä missään muualla en koe itseäni niin terveeksi kuin metsässä.

Yhdellä retkellä koimme yllätyksen. Menimme kartan mukaan vähän kosteikkoiselle alueelle siinä toivossa, että siellä olisi tarpeeksi vettä sienten kasvua varten. Sienten sijaan löysimme valtavasti isoja karpaloita.

Minua aina ärsyttää, jos sanotaan, että jotain olisi luonnossa ihan niin paljon kuin jaksaa kerätä. Nyt on pakko todeta, että karpaloiden suhteen asia on ollut juurikin näin tänä syksynä. Karpaloiden kerääminen vaan on niin hidasta, että siinä väsähtää ennen kuin haluaisi lopettaa.

Karpalokausi kestää onneksi kevääseen asti, joten niitä voi käydä keräämässä pieniä määriä kerrallaan.

Tuoreet karpalot ovat veikeitä syötäviä, koska ne poksahtelevat suussa mehevällä tavalla. Väittäisin, että poksahdus parantaa makuelämystä.

Tein hyvin yksinkertaisen karpalopiiraan, jossa makea ja hapan täydentävät toisiaan – kirpeät karpalot kun raikastavat täyteläistä toffeeta. Piiras on melko tuhtia tavaraa, mutta sitä söisi vaikka kuinka paljon. Tämä oli varoitus.

METSÄMAJAN KARPALOPIIRAS

200 g keksejä (Digestive tai kaurakeksit)
70 g voita
1 tlk kondensoitua maitoa
sopivasti tuoreita karpaloita

Aikaa vievin homma tässä piiraassa on toffeen valmistus. Kondensoidun maidon tölkkiä keitetään kattilassa 3 h. Kannattaa keittää kerralla useampi tölkki, sillä avaamaton tölkki säilyy pitkään oli se sitten keitetty tai ei. Etiketit suosittelen poistamaan kattilasta heti kun ne lähtevät irti, sillä niiden liima tarttuu helposti kattilaan kiinni.

Piiraan pohja valmistetaan murskaamalla keksit ja sekoittamalla niihin sula voi. Massa levitetään tiiviisti irtopohjavuokaan. Laita pohja jähmettymään jääkaappiin ennen seuraavaa vaihetta, jotta se pysyy paikoillaan.

Levitä kondensoidusta maidosta keittämällä syntynyt toffee pohjan päälle ja ripottele toffeen päälle karpaloita niin paljon, että toffee peittyy.

Poks!

Advertisement

Värit, tuoksut ja tunnelmat IV

Viides vaelluspäivä Muotkatuntureilla syyskuun ruskamaisemissa oli sarvipitoinen. Tiedostimme, että meidän ei varmaankaan kannata ottaa kannettavaksi kaikkia maastosta löytyviä sarvia. Rikkinäiset jätimmekin huoletta maahan, mutta ehjät oli tavallaan pakko ottaa mukaan. Niistä voi saada jotain hienoa aikaiseksi. En yhtään tiedä mitä, mutta asia on hautumassa.

Yksi poro oli näemmä tiputtanut maastoon vähän muutakin kuin pelkät sarvet. Löysimme muitakin poroja, joiden kohtalona oli ollut päätyä päivälliseksi.

Lapinhullut erämaahöperöt työstivät matkaa talsiessaan vaikka millaisia villejä ideoita sarvi-installaatioista. Katsotaan nyt, saanko lopulta mitään aikaiseksi. Ideaani varten minun täytyisi opetella useita eri tekniikoita, joten tässä saattaa mennä hetki. Mutta intoa riittää, eikös se jo riitä pitkälle?

Toistaiseksi sarvet toimivat käyttöesineenä arkisten eväiden kruununa.

Päivän löytö oli reilun kokoinen tervaskanto, jonka palasta nuuhkuttelin koko loppureissun. Ai että miten mieletöntä aromaterapiaa! Raikkaan tervaksinen tuoksu ilahduttaa minua vieläkin, sillä jemmasin palan myös kotiinviemisiksi.

Tervaskanto syntyy, kun puu kerryttää vauriokohtaansa pihkaa ja muita aineita kuten happoja, ja aineet reagoivat keskenään. Pihka muuttuu kiinteämmäksi tervakseksi, ja tällaisen puun palanen toimii erinomaisena sytykkeenä. Tervas syttyy aina, vaikka nuotion ainekset olisivat muuten vähän kyseenalaiset.

Viides päivä oli tihkusateinen, vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien rakosista.

Pystytimme leirin rehevään ruskajuolukkamaisemaan. Päivän paksu pilvimassa alkoi rakoilla entisestään ja aavistimme, että edessä olisi puolipilvisen illan ilot.

Leirin pystyttäminen jäi vähän vaiheeseen, sillä meidän oli kiirehdittävä vauhdilla läheisen kukkulan harjanteelle. Ymmärtänette miksi.

Elämäni ehkä superlatiivisimman auringonlaskun jälkeen maistui eväs tervasnotskin lämmössä. Hetken kun istui hiljaa, alkoi kuulla ympärillä sopuleiden rapistelua. Siihen hetkeen eivät maailman – eivätkä omankaan elämän – murheet yltäneet.

Viimeisenä kokonaisena vaelluspäivänä kävelimme pitkän matkan tasaista tahtia rauhallisin mielin. Nautimme hiljaisuudesta ja imimme energiaa ympäröivistä väreistä.

Marja-apajat jatkuivat äärettömiin.

Puissa oli lehtiä enää paikoitellen. Niin ne vaan tippuvat melkein yhdessä yössä.

Maaruska säkenöi vielä pitkään. Lapissa ei taideta tuntea syksyn harmautta.

Viimeisen illan leirissä oli haikeaa. Tässä se nyt taas oli. Ympärillä pälyilevät kuukkelit piristivät vähän mieltä, mutta meitä masensi tieto, että seuraavana päivänä mieliimme vyöryisivät väkisinkin hurjat, todennäköisesti melko kurjat uutisotsikot ja some kaikessa koukuttavuudessaan ja sanonko suoraan: kurjuudessaan. Onneksi Lappiin pääsee takaisin – jos Herra suo.

Yhteiskuntaan paluumme päivänä vietimme viimeisen tauon saamelaiskodassa Jeageloaivilla. Muotkatunturit ovat todellista saamelaisten valtakuntaa. Tämmöinen kota on toiminut heillä kotina. Uskomatonta! Kunnioitan suuresti sitä, kuinka saamelaiset ovat kautta aikain eläneet vahvassa yhteydessä luontoon.

Hei hei, poroseni!

Tässä linkissä on kartta meidän viikon vaellusreitistä. Olimme joka päivä liikkeessä 5-6 tuntia, joten tauoista ei tingitty. Emme olleet suorittamassa, vaan nauttimassa.

Paluumatkalla pysähdyimme Siidassa, joka on Inarissa sijaitseva saamelaiskulttuurista ja Lapin luonnosta kertova keskus. Siellä vierähti tunti jos toinenkin, sillä näyttelyitä on useita. Suosittelen!

Nyt elämme arkea Etelä-Suomessa. Ehkä näitä kuvia katselemalla voi estää mielen muuttumista mustaksi syvenevässä kaamoksessa.