Yön yli Örössä

Kuinka moni Metsämajan lukijoista on jo ehtinyt käydä Örössä? Kyseessä on Saaristomeren kansallispuistossa sijaitseva sata vuotta suljettuna ollut linnakesaari, joka avattiin tänä vuonna yleisölle. Saarella on kaksisataa hehtaaria upeaa ja monipuolista luontoa. Harvinaiset kukat, perhoset ja linnut saavat luontoharrastajan suorastaan sekaisin; mihin suuntaan sitä katsoisi?!

Vietimme heinäkuussa yhden yön tällä löytöretkeilijöiden saarella. Vuorokauteen mahtui paljon luontoelämyksiä, joista saimme onneksi myös kuvamuistoja.

Aida-koiramme oli mukana ja nautti raikkaasta merituulesta laivamatkalla.

Örön maisemissa yhdistyvät karut puolustusvoimien linnakerakennukset ja herkkä kukkamaailma.

Hyönteisharrastajat tai muuten vain pieniä yksityiskohtia ihastelevat ihmiset löytävät taatusti tutkittavaa. Tänä kesänä oli ilmeisesti harmillisen huono perhosvuosi kylmän kelin takia. Olimme toiveikkaita, että näkisimme apolloperhosen, mutta se kokemus jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Muita mönkijöitä kyllä riitti ihmeteltäväksi.

Maisemat vaihtelevat mystisistä metsistä komeisiin nummiin ja etelänmaat mieleen tuoviin hiekkarantoihin. Oman historiallisen lisänsä antavat vanhat tykkitornit ja tulenjohtobunkkerit.

Saarella kasvaa useita harvinaisia kasvilajeja, joista osa on kulttuuriperäisiä ja osa kuuluu alkuperäiseen lajistoon. Me törmäsimme näyttävään muinaistulokkaaseen, tummatulikukkaan.

Rauhoitettu kämmekkäkasvi, valkolehdokki, sai meidät pysähtymään pidemmäksi toviksi. Tämä presidentti Sauli Niinistön lempikukka on enkelin muotoinen ja erittää kesäyöhön voimakasta, miellyttävää tuoksua.

Valkolehdokin kukan malli on vähintäänkin erinomaista sattumaa ellei jopa tarkan suunnittelutyön tulosta. LuontoPortissa osataan kertoa, kuinka valkolehdokin siitintukun tarttumakannat ovat lähes kiinni toisissaan ja takertuvat tiukasti perhosen, useimmiten kiitäjän, imukärsän ympärille. Ilmassa pölymyhkyt kuivuvat ja taipuvat eteenpäin muutaman minuutin kuluttua. Siinä ajassa kiitäjä on ehtinyt tyhjentää yhden kasvin mesivarastot ja lentää seuraavaan lehdokkiin, jossa siitepölymyhkyt osuvat suoraan kukan luotille ja varmistavat ristipölytyksen. Aika fiksua, eikö?

Örön rannoilla kukoistaa merikaali, joka on lukemani mukaan erinomainen vihanneskasvi. Harmi kyllä törmään siihen aina vain luonnonsuojelualueilla, joissa sitä ei missään nimessä saa poimia. Örössäkin kaali jäi ainoastaan maustamaan mielikuviani herkullisesta retkiateriasta.

Iso osa jännistä kukista jäi meille arvoitukseksi. Osaisiko joku lukija sivistää meitä, mitä nämä alla olevat kukat ovat?

Kahvitauon aikana saimme kuunnella rantametsiköstä harvinaista kultarintaa ja katsella merikotkan syöksyjä vetten yllä.

Katajanmarjoista ei ole puutetta.

Valkohäntäpeurat tulivat näytille muutamaan otteeseen. Oikeastihan ne ovat valkohäntäkauriita, mutta nimitys on vakiintunut peuraksi.

Joillekin vähä riittää.

Pikkuhiljaa luonto haluaa ottaa takaisin haltuunsa tsaarin ajoilta lähtien rakennetut rannikkopuolustuksen rakennukset.

Illan hämärtäessä kuljimme polkuja pitkin rannalle katsomaan auringonlaskua.

Mieheni keskittyi valokuvaamiseen, kun minä kaivoin esille paperilehtiön ja aloin tehdä pastellimaalausta surrealistisesta maisemasta. Edessäni oli rantakallion syvennyksessä minikokoinen suoalue karpaloineen kaikkineen ja niiden takana aava merimaisema. Kaikkea sitä näkeekin!

Yövyimme teltassa merkityllä retkeilyalueella. Viereisessä rakennuksessa juhlittiin alkuyöhön asti suomalaisen perinteen mukaisia kesätansseja, joten letkeä tunnelma oli kuin suomifilmistä.

Seuraavana päivänä ehdimme vielä nauttia lempeästä kesäsäästä ennen laivamatkaa mantereelle.

Uskoisin Örön tarjoavan mieletöntä silmäniloa ruska-aikaan, joten ei kannata turhaan odottaa ensi kesää.

Metsämajan väelle tuleva ”you must see” –kohde on lännen- ja etelänkylmäkukka, jotka kasvavat maassamme ainoastaan Örössä. Uutta reissua on siis tiedossa!

Advertisement

Pyörällä Porvooseen

Vuosi sitten heinäkuun puolivälissä piisasi hellettä. Päätimme silloin mieheni kanssa lähteä viikonloppumatkalle lähelle. Pakkasimme pyörälaukkuihin välttämättömimmän ja kuskasimme koiramme hoitoon Keravalle. Sieltä oli hyvä lähteä polkemaan lämpimiä pellonpientareita pitkin kohti Porvoota.

Porvoo on mielikuvissamme paikka, jossa aina paistaa aurinko ja suussa maistuu makealta. Aurinko totisesti paistoi tälläkin kerralla ja ajatus herkkuhetkistä antoi motivaatiota polkemiseen. Herkuttelu on ihanaa, mutta paljon ihanampaa se on sen jälkeen, kun on saanut lihakset kunnolla hapoille.

Keravalta Porvooseen on matkaa Kuninkaantietä pitkin noin 40 kilometriä. Matka on lyhyt tai pitkä riippuen siitä, kuinka paljon on tullut poljettua edeltävinä viikkoina. Jos tämä on kesän ensimmäinen lenkki, niin muutama maisemanihailu- ja juomatauko tulee tarpeeseen.

Herkkuja pääsi maistelemaan jo urheilun lomassa, sillä ahot notkuivat meheviä mansikoita. Ei tämä meidän eteneminen tosiaan ollut mitään verenmaku suussa –meininkiä. Ei ole järkeä matkustaa, jos ei nauti matkanteosta ja sen tarjoamista elämyksistä. Määränpää on vain yksi osa matkasta.

Perillä Porvoon vanhassa kaupungissa meitä odotti varaus hotelli Pariisin Villessä. Lämpimät tervetulotoivotukset ja raikas suihku virkistivät. Olo oli ihan kuin ulkomailla. Olimme niin lähellä, mutta kuitenkin kaukana arjesta.

Koko iltapäivä oli aikaa käppäillä ympäriinsä mukulakivikatuja. Vanhan kaupungin pienet putiikit ovat viehättäviä katsella, mutta tällä kertaa meitä kiinnosti enemmän Porvoon taidetarjonta.

 

Galleria Vanha Kappalaisentalo tarjosi Porvoon Taideyhdistyksen yhteisnäyttelyn. Monenlaista merellistä maisemaa oli asetettu esille minulle mieluisalla ilmavalla tyylillä. Lisäksi Taidetehtaalla vierähti tovi jos toinenkin, sillä tarjonta oli runsas ja mielenkiintoinen. Silloin Taidehallissa oli esillä Saara Piispan töitä. Taidelainaamo Konstassa pääsimme tutustumaan lukuisten meille entuudestaan vieraiden taiteilijoiden tuotantoon.

Kannattaa antaa hetki nykytaiteelle, vaikka ei lukeutuisikaan taideharrastajien joukkoon. Kuvataide antaa suuria elämyksiä, jos on sille avoin ja antaa taulujen tarinoiden viedä mielikuvitusmatkalle.

Pääsin minä sitten sille niin haikailemalleni herkkukätkölle. Brunbergin tehtaanmyymälään liittyy hyviä lapsuuden kesämuistoja – siltä ajalta kun aina paistoi aurinko. Tähän toimintaan liittyy paradoksi: Mitä harvemmin näitä herkkuja syö, sitä paremmalta ne maistuvat.

Pieni lepotauko tuli tarpeeseen, jotta jaksoi lähteä taas seuraavalle herkkuapajalle.

Kaverin suosituksesta olimme tehneet varauksen ravintolaan nimeltä Sicapelle. Nimi on vähän yllättävä hienolle ravintolalle, mutta sen takana on tarina. Pariisin Ville eli Ville Vallgren oli kuuluisa suomalainen kuvanveistäjä. Hänen kädenjälkeään on mm. Havis Amanda Helsingin Kauppatorilla. Villen kotona osattiin nauttia elämästä; ateljeessa elettiin taiteelle ja pihalla hoidettiin puutarhaa ja kasvatettiin sikoja. Eräänä päivänä iloa pursuaviin hetkiin ystävien kanssa tuli särö, sillä Akseli Gallen-Kallelan koira tappoi Villen lemmikkiporsaan, SikaPellen.

Tämä historiallisia tarinoita pursuava miljöö tarjosi ehkä jopa tähän asti parhaimman ravintolakokemuksen.

Ruoka oli erinomaista, kekseliästä ja täyttävää. Palvelusta annan myös täyden kympin, sillä tunnelma oli rento ja saimme kuulla esittelyt jokaiselle annokselle ja juomalle.

Illallisen jälkeen olo oli niin euforinen, että aloin ymmärtää maamme suurten taiteilijoiden hedonistista elämäntyyliä. Koko elämä ei kuitenkaan ole yhtä nautintoa. Se on tullut todettua. Tähän liittyy toinen paradoksi: Mitä enemmän elämä on kolhinut, sitä suuremmin osaa arvostaa välillä niin itsestäänselvinä pidettyjä asioita kuten iltaa hyvässä seurassa nautinnollisen ruuan äärellä.

Ravintola oli nappiosuma, mutta niin oli hotellikin. Pariisin Ville on tyylillä sisustettu ja sijainti aivan vanhan kaupungin ytimessä salli meidän nauttia kujakaupungin ulkomaatunnelmasta läpi yön.

Aamiaisella taas hemmoteltiin. Kun katson tätä kuvaa aamiaispöydästä, minulle tulee kauhea ikävä takaisin tälle meidän pienelle matkalle.

Tämä meni nyt taas yltiöpäisen hehkuttamisen puolelle, mutta en millään keksi mitään pahaa sanottavaa koko reissusta. Miksi ihmeessä matkustaisin lentäen viikonloppumatkalle, jos voin paljon lähempänä saada vähintään yhtä suuria elämyksiä?

Seuraavana päivänä oli poljettava takaisin. Mahtavan mässäilyn jälkeen tuntui hyvältä antaa taas lihaksille vähän työtä. Paluumatka sujui jo kuin vanhoilta tekijöiltä, vaikka pyöräilykilometrejä ei ollut ennestään kasassa kovinkaan paljon.

Reilun vuorokauden matkan jälkeen olo oli todella kuin olisi käynyt viikon lomamatkalla. Jos virkistäytyminen on näin helppoa, niin mihinkäs lähtisimme seuraavaksi?