Kuutamolla

Tammikuu 2016 antoi Etelä-Suomessa lyhyen pätkän todellista talvea. Lunta ja pakkasta riitti, mutta harmiksemme vain lyhyeksi aikaa. Sukset kaivettiin esille heti kun niitä oli mahdollista käyttää.

Säätiedotus lupaili täysikuun aikaan pilvettömiä öitä, joten päätimme lähteä kuutamoretkelle.

Päivällä kuu vielä odotti kuusennokassa lähtölaskentaa taivaalle.

Pakkasyön retkessä tärkeintä on pukea päälle niin monta kerrosta kuin mahtuu. Mutta ei liikaa, sillä hikoaminen kostautuu heti ensimmäisellä tauolla. Vähennä siis vaatetta heti kun liikkuessa alkaa tuntua vähän liiankin lämpimältä.

Minä varauduin kunnolla ja puin päälle niin paljon, että en enää päässyt kyykkyyn.

Mieheni kävi ensin yhtenä yönä Simijärvellä yksin tunnustelemassa kuutamotunnelmaa. Silloin taivaalla näkyi revontuliakin, mikä on aina etelässä riemuvoitto.

Koska mieheni palasi retkeltään ilman paleltumia, niin minäkin uskalsin lähteä mukaan seuraavana yönä. Revontulet olivat laimentuneet edellisestä yöstä, mutta täysikuu loi täydellisen mystisen tunnelman. Ei mitään ääniä, eikä liiemmin jälkiäkään. Missä kaikki ovat?

Lähdimme myöhään illalla Fiskarsista samoilemaan Horsmajärvelle, ja kotiin palasimme vasta vähän ennen viittä aamulla. Kummallekaan ei tullut yhtään kylmä, kun pysyi koko ajan pienessä liikkeessä. Lämpötila huiteli 27 pakkasasteessa.

Jupiter loisti tähdistä kirkkaimpana.

Kuun valo oli välillä niin voimakas, että melkein luulin metsässä olevan katulamppuja.

Kuuma kaakao maistui keskellä yötä näissä maisemissa. Ah, paras kaakao mitä olen koskaan saanut!

Naparetkeilijät eivät olisi malttaneet palata kotiin tunnelmaa fiilistelemästä, mutta kellonajasta johtuva väsymys pakotti luovuttamaan jossain vaiheessa. Takaisin päin oli paras tarpoa siinä vaiheessa, kun pysyi vielä pystyssä metsän funktionaalisella temppuradalla. Otsalamppuja ei todellakaan tarvittu.

 

Advertisement

Värit, tuoksut ja tunnelmat IV

Viides vaelluspäivä Muotkatuntureilla syyskuun ruskamaisemissa oli sarvipitoinen. Tiedostimme, että meidän ei varmaankaan kannata ottaa kannettavaksi kaikkia maastosta löytyviä sarvia. Rikkinäiset jätimmekin huoletta maahan, mutta ehjät oli tavallaan pakko ottaa mukaan. Niistä voi saada jotain hienoa aikaiseksi. En yhtään tiedä mitä, mutta asia on hautumassa.

Yksi poro oli näemmä tiputtanut maastoon vähän muutakin kuin pelkät sarvet. Löysimme muitakin poroja, joiden kohtalona oli ollut päätyä päivälliseksi.

Lapinhullut erämaahöperöt työstivät matkaa talsiessaan vaikka millaisia villejä ideoita sarvi-installaatioista. Katsotaan nyt, saanko lopulta mitään aikaiseksi. Ideaani varten minun täytyisi opetella useita eri tekniikoita, joten tässä saattaa mennä hetki. Mutta intoa riittää, eikös se jo riitä pitkälle?

Toistaiseksi sarvet toimivat käyttöesineenä arkisten eväiden kruununa.

Päivän löytö oli reilun kokoinen tervaskanto, jonka palasta nuuhkuttelin koko loppureissun. Ai että miten mieletöntä aromaterapiaa! Raikkaan tervaksinen tuoksu ilahduttaa minua vieläkin, sillä jemmasin palan myös kotiinviemisiksi.

Tervaskanto syntyy, kun puu kerryttää vauriokohtaansa pihkaa ja muita aineita kuten happoja, ja aineet reagoivat keskenään. Pihka muuttuu kiinteämmäksi tervakseksi, ja tällaisen puun palanen toimii erinomaisena sytykkeenä. Tervas syttyy aina, vaikka nuotion ainekset olisivat muuten vähän kyseenalaiset.

Viides päivä oli tihkusateinen, vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien rakosista.

Pystytimme leirin rehevään ruskajuolukkamaisemaan. Päivän paksu pilvimassa alkoi rakoilla entisestään ja aavistimme, että edessä olisi puolipilvisen illan ilot.

Leirin pystyttäminen jäi vähän vaiheeseen, sillä meidän oli kiirehdittävä vauhdilla läheisen kukkulan harjanteelle. Ymmärtänette miksi.

Elämäni ehkä superlatiivisimman auringonlaskun jälkeen maistui eväs tervasnotskin lämmössä. Hetken kun istui hiljaa, alkoi kuulla ympärillä sopuleiden rapistelua. Siihen hetkeen eivät maailman – eivätkä omankaan elämän – murheet yltäneet.

Viimeisenä kokonaisena vaelluspäivänä kävelimme pitkän matkan tasaista tahtia rauhallisin mielin. Nautimme hiljaisuudesta ja imimme energiaa ympäröivistä väreistä.

Marja-apajat jatkuivat äärettömiin.

Puissa oli lehtiä enää paikoitellen. Niin ne vaan tippuvat melkein yhdessä yössä.

Maaruska säkenöi vielä pitkään. Lapissa ei taideta tuntea syksyn harmautta.

Viimeisen illan leirissä oli haikeaa. Tässä se nyt taas oli. Ympärillä pälyilevät kuukkelit piristivät vähän mieltä, mutta meitä masensi tieto, että seuraavana päivänä mieliimme vyöryisivät väkisinkin hurjat, todennäköisesti melko kurjat uutisotsikot ja some kaikessa koukuttavuudessaan ja sanonko suoraan: kurjuudessaan. Onneksi Lappiin pääsee takaisin – jos Herra suo.

Yhteiskuntaan paluumme päivänä vietimme viimeisen tauon saamelaiskodassa Jeageloaivilla. Muotkatunturit ovat todellista saamelaisten valtakuntaa. Tämmöinen kota on toiminut heillä kotina. Uskomatonta! Kunnioitan suuresti sitä, kuinka saamelaiset ovat kautta aikain eläneet vahvassa yhteydessä luontoon.

Hei hei, poroseni!

Tässä linkissä on kartta meidän viikon vaellusreitistä. Olimme joka päivä liikkeessä 5-6 tuntia, joten tauoista ei tingitty. Emme olleet suorittamassa, vaan nauttimassa.

Paluumatkalla pysähdyimme Siidassa, joka on Inarissa sijaitseva saamelaiskulttuurista ja Lapin luonnosta kertova keskus. Siellä vierähti tunti jos toinenkin, sillä näyttelyitä on useita. Suosittelen!

Nyt elämme arkea Etelä-Suomessa. Ehkä näitä kuvia katselemalla voi estää mielen muuttumista mustaksi syvenevässä kaamoksessa.

Moninaiset maisemat III

Huomenta! Paistaa se aurinko huonomminkin nukutun yön jälkeen. Taivasalla nukkuminen on ehdottomasti parhaita vaelluskokemuksia, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin on siinäkin varjopuolia. Tiedät varmaan tunteen, kun kävelet kesäaamuna niityllä paljain säärin. Raikas aamukaste viilentää ja suorastaan roiskuu veden painosta laonneesta ruohosta. Taivasalla nukkuessa me olimme noita ruohonkorsia. Aamulla litimärkiä.

Aurinko ja tuuli pelastivat meidät hermoromahdukselta märän varusteläjän keskellä. Tämä murhe kesti vain aamupuuroon asti.

Matka jatkui Peltojärveltä kohti erämaan nimeämätöntä kurua.

Heti alkuun pysähdyimme tutkimaan kurjenkanervia. Samalla iso porolauma rapisteli ohitsemme rauhallisin askelin.

Matkan varrella näkyi pahemman kerran uuvahtanut, kaikkensa antanut luontokappale.

Katselin jo kaukaa, että mikä ihmeen kirkkaanvalkoinen esine tuolla puussa roikkuu. Ei kai kukaan vaeltaja ole jättänyt sinne muovia?! Lähemmässä tarkastelussa tämä ihmeellisyys osoittautui meille tarkoitetuksi lahjaksi. Voi kiitos!

Ihan liikuttavaa, miten hirvi on syvällä erämaassa kelonut sarvensa puun runkoa vasten, ja sarvi on jäänyt siihen ilmatilaan kesien ja talvien puhdistettavaksi odottamaan noutoa. Tästä saattaapi tulla meidän kissojen kiipeilyteline.

Kartasta valitsemamme nimetön kuru osoittautui yllättäen reheväksi lehtomaiseksi jokilaaksoksi.

Se oli kaunis katsella, mutta vaikea kulkea. Tulipa testattua tämä vaeltajan funktionaalinen temppurata, johon sisältyi joen yli hyppelyä ja epävakaiden kiviröykkiöiden yli kipuamista.

Kuka olisi arvannut, että Pohjois-Lapissa voi syyskuun puolivälissä nauttia eväsleivän päällä tuoreita poimulehden versoja? Vielä surrealistisemmaksi tämän kokemuksen teki lähistöllä kukassa olleet vanamot.

Kun katselimme oikein tarkkaan, huomasimme, että liikkeellä oli isompikin vaeltajaseurue. Heillä oli myös rankka nousu edessä.

Maisemat vaihtuivat biotoopista toiseen sellaisella vauhdilla, että oli vaikeaa muistaa olevansa Muotkatuntureilla. Ennen reissua olin vähän jännittänyt, ovatko maisemat pelkkää tunturipaljakkaa. Ei totisesti. Lounastauko tuulisella tunturikankaalla Kuarvikozzan vieressä ampuhaukan kiitäessä ohi ei tuntunut tylsältä toistolta.

Ilta saapui ja me jääräpäät emme suostuneet kaivamaan telttaa esille edellisyön kastekokemuksesta huolimatta. Sen sijaan asetuimme pikkuruiselle huipulle päivystämään tähtien syttymistä.

Kannatti.

Kylmänkosteat aamutunnit tuntuivat vain autuaalta, sillä olin nukkunut oikein makoisasti. Siis sen minkä ehdin nukkua myöhäisillan revonhäntäshown jälkeen.

Neljäntenä vaelluspäivänä meitä jo vähän väsytti fyysisesti, joten iskulauseena toimi ”kovaa mutta kivaa”. Päätimme panostaa taukoihin.

Viihdyimme pitkän tovin puron äärellä satumetsämaisemassa. Lähistön asukkejakin kävi näyttäytymässä.

Puron rantatontti vaikuttaa olevan kuumaa kamaa sopuleiden keskuudessa. Yhden asukkaan näimme läheltä, mutta tämän ruohikkoon kyyhöttämään asettuneen palleron sydänterveyttä ajatellen päätimme olla hieromatta pidempää tuttavuutta.

Hiiripöllö yritti päästä selvyyteen, onko meistä enemmän haittaa vai hyötyä.

Pitkä lorviminen keskellä päivää kostautui hiukan iltaa kohti, sillä matkasuunnitelmassa oli pysyttävä jotakuinkin, jotta ehtisimme palata oikeana päivänä sivilisaation keskelle.

Iltahämärissä jalat hapoilla pystytimme ensimmäistä kertaa teltan Rätnojohkan latvoille lähteen viereen. Pilvimassa antoi meille luvan mennä aikaisin nukkumaan.

Lihaksia poltteli ja mielessä leiskuivat päivän maisemat.

Päivä muuttui pöllömmäksi II

Aamun sarastaessa uskomattoman revontulinäytöksen jälkeen täytyi ihan miettiä, missä olemme ja tapahtuuko tämä oikeasti.

Aamuvalon näkymä leiripaikalta sai minut tekemään päätöksen, että jos tämä on satua, hyvä niin. Todellinen elämä on aina välillä sen verran rankkaa, että pieni piipahdus surrealismissa toimii piristeenä.

Lähdimme talsimaan muotkaa eteenpäin kompassin osoittamaan suuntaan. Muotkatuntureilla ei ole merkittyjä polkuja, mutta polunpätkiä löytyi silti tiheään. Ne olivat kengänjäljen mallista päätellen porojen polkuja. Seurasimme näitä reittejä pieniä pätkiä, mutta porojen konsensus on ollut hyvin häilyvää, joten ihmisnäkökulmasta katsottuna reitit olivat melko epäjohdonmukaisia.

Aavaa riittää. Ainut ääni oli tuulen humina ja ajoittaiset lintujen merkkisoinnit. Emme nähneet ketään missään. Paitsi jos pysähdyimme tarkkailemaan maisemaa varpuperspektiivistä, niin meille avautui jopa vilkas yhteiskuntavilske. Koloja ja käytäviä risteili ympäriinsä, ja aina välillä näimme vilauksen pyöreänpulleista sopuleista.

Maa oli jälleen täynnä marjaa, kuten Lapissa kuuluukin olla.

Puisen maiseman seasta lähti ajoittain riekkoja lipettiin, ja puurajan yläpuolella kökötti kiirunoita suojaväriinsä luottaen.

Voin kuvitella kuinka mukavat nuo untuvatöppöset ovat tuulen tuivertaessa pakkasasteiden puolella.

Peltotunturin huipulla oli tilaa hengittää.

Huipulta oli hulppeat näkymät Peltojärvelle. Kuvan oikeassa laidassa näkyy myös tämän erämaan korkein tunturi, Koarvikodds.

Emme aina malttaneet pysähtyä tauolle ihan ajoissa, vaan vasta nääntymisen lähestyessä. Energiapitoinen ruoka on on vaelluksella ihan ehdoton juttu. Siellä ei lasketa kaloreita – paitsi että miten niitä saa mahdollisimman paljon. Suklaa näissä maisemissa virvoittaa pahastikin uuvahtaneen kulkijan.

Toisen vaelluspäivän tavoitteena oli päästä Peltojärven eteläpuolelle. Kuljimme koko päivän tunturiaavaa pitkin kohde kiikarissa.

Matkan varrella tuli vastaan paradoksaalinen rinnesuo. Avara ylänkömaisema, jyrkähkö rinne, tupasvillat, lakan lehdet ja märän turpeen loiske ovat yllättävä yhdistelmä.

Lopulta perillä pistimme leirin pystyyn pienen kumpareen päälle. Leirialuetta tutkiskellessa teimme kummallisen löydön: yhden puun oksalla roikkui päätön myyrä tmv. jyrsijä. Se oli ihan tuore vielä. Olikohan se pudonnut joltain linnulta?

Polttopuita kerätessä kauempana taivaalla näkyi kotka ja samaan aikaan läheltä lensi ohi laulujoutsen, joka töräytti ilmoille äänekkään tervehdyksen. Emme siis olleet yksin.

Illan hämärtäessä sytytimme nuotion ja nautiskelimme rauhassa herkkujen herkkua eli hiukan tuunattua pussipastaa ja paahdettuja vaahtokarkkeja. On se kumma miten noissa olosuhteissa kaikki ruoka on aivan taivaallisen makuista. Hyvä niin, sillä todelliset gourmet-annokset olisi vaikea kantaa selässä koko viikon ajan. Parasta tietysti ovat paikan päällä hankitut ruoka-aineet, lähiruokaa sanan todellisessa merkityksessä.

Nuotiolla istuskellessamme kävi jotain aivan ihmeellistä. Yhtäkkiä järveltä päin lensi jonossa kolme valtavan kokoista pöllöä. Pöllöt kiersivät meidät monta kertaa aivan läheltä ja tapittivat tiukasti silmiin. Hiukan aloimme jo huolestua, että olemmeko nyt pahastikin tiellä. Sitten pöllöt katosivat yhtä äänettömästi kuin ilmestyivätkin.

Mitä pöllöjä ne olivat? Vaikea sanoa, koska oli niin hämärää. Miksi niitä oli kolme? Onko kukaan kuullut, että pöllöt liikkuisivat laumassa?

Tästä tapahtumasta jäi paljon kysymyksiä leijumaan ilmaan. Mutta ainakin riippumassa olleen päättömän jyrsijän arvoitus ratkesi, sillä se oli kadonnut pöllöjen visiitin jälkeen. Huolestuivatko pöllöt, että meinaamme pistää myyrän tikun nokkaan, kun siinä niin herkuttelimme tulen ääressä?

Yö ei alkanut minulla ihan niin hyvin kuin edellinen. Olin ilmeisesti ylittänyt aikoinaan kovia kokeneen kroppani tiukentuneet sietokyvyn rajat, sillä kaikenmoista oikuttelua jatkui tunti tunnilta.

Tähdenlennot suihkivat jälleen ja yksi niistä jätti jälkeensä oikein pitkän ja paksun hännän. Minnehän sekin oli matkalla?

Taivas lohdutti unetonta.

Muotka alkaa I

Tänä syksynä Metsämajan väki suuntasi ruskaretkelle erämaista erämaisimpaan erämaahan siinä toivossa, että saamme kulkea omia polkujamme ja kohdata luonnon villejä asukkeja. Kohteenamme oli Pohjois-Lapin Inarin ja Utsjoen alueelle ulottuva Muotkatunturien erämaa-alue.

Lähtöpäivän iltana piäkaapunkin rautatieasemalla huomasimme iltalehdistön lupaavan meille hyvää reissua. Nämä ennusteet mielessä oli mukava vaipua uneen yöjunan kehtomaisessa keinutuksessa.

Kivuttuamme ylös Suomineidon helmoja kokonaisen yön ja päivän, saavuimme Muotkan Ruoktuun. Legendaarinen Hans-isäntä antoi meille vinkkejä alkumatkalle. Kyselimme toiveikkaina, onko tunturissa nähty suurpetoja. Hans kertoi tarinan, kuinka jonkun pienen porukan reitin varrelle oli osunut päivälevolla makoillut karhu. Karhu oli säikähtänyt tulijoita, noussut takajaloilleen ja painellut käpälämäkeen sen siliän tien. Kävisipä meillekin noin hyvä tuuri, pohdimme.

Suunta kohti ylänköä!

Vaelluksen alkumetreillä totesimme, että puissa on upea ruska, mutta maaruska on täplittäistä ja näyttää olevan vasta tuloillaan. Maaruskan puutteeseen vaikutti toki myös se, että aluskasvillisuus oli pääasiassa ikivihreää variksenmarjaa. Olemme ehkä keskivertoa kriittisempiä matkaajia, sillä viime vuonna ensimmäinen ruskaretkemme UK-puistoon osui harvinaisen upeaan puu- ja maaruskan yhteisloistoon.

Positiivarina tosin ajattelen, että keltaoranssi ja vihreä sopivat yhteen kaikista parhaiten.

Lämpöä riitti, mutta Beldojohkan ylitys oli silti varsin raikastava kokemus.

Suuresta vastustelustani huolimatta hankitut Crocs-kopiot osoittautuivat heti alkumatkasta päteviksi jalkineiksi grammanviilaajien retkikavereina. Ne ovat kevyet kantaa rinkan remmeissä, suojaavat jalat joenpohjan kiviltä ja antavat iltaisin leirissä vaelluskenkiin uupuneille jaloille ilmavamman ratkaisun.

Seurasimme Peltojokea, kunnes oli aika nousta Soavveljavrrecopman(menikö oikein?) huipulle. Tässä vaiheessa kerrottakoon, että vaellusreitistä tulee kartta nähtäville moniosaisen kertomuksen loppuvaiheilla.

Hiukan kun maltoimme kulkea ylemmäs, niin johan sitä ruskaloistoa säkenöi sekä horisontin ylä- että alatasossa.

Riekot nauraa käkättivät meille ja pyrähtelivät vierestä lentoon, kun niiden luotto erinomaiseen suojaväriin loppui.

Leiriytyminen tunturissa edellytti ratkaisua vesipulmaan, tunturipurot kun eivät ylety huipulle asti. Kätevänä vesiastiana toimi retkeilytarvikeliikkeestä hankittu kuivasäkki, joka piti hyvin vesilastin sisällään. Tämä vesi riitti ilta- ja aamuruokiin.

Me olemme vähän lellittyjä olentoja luontokokemusten suhteen. Tälläkin reissulla luonto pisti parastaan heti ensimmäisenä yönä.

Vajaan 6 tunnin taivalluksen jälkeen pystytimme leirin pienen tunturin huipulle. Leiri käsitti tällä kertaa vain makuualustan ja -pussin. Kuka nyt telttaan menisi, kun on kirkas yö tiedossa?!

Taivas tummeni pikkuhiljaa ja tähdet syttyivät yksitellen. Makoilimme maassa ja katselimme tähdenlentojen suihketta. Tunturin laella oli kova, mutta kohtalaisen lämmin tuuli. Talvimakuupussi piti lämmöstä huolen, mutta tavaroista sai pitää tarkkaan kiinni, etteivät ne lähteneet muille maille vierahille.

Kun illan pussipasta-ateria oli nautittu ja kuumat kaakaot juotu, alkoi THE show. Se vasta oli jotain! Meidän elämämme ensimmäinen kunnon revontulinäytös.

Tulet tanssahtelivat kuin kiihkeän nopeassa balettiesityksessä. Silmiä ei malttanut sulkea hetkeksikään, ettei jäisi juonenkäänteitä näkemättä. Asetuimme makuulle lämpimän pussin sisään ja seurasimme suoraan yläpuolellamme esityksen kruunua eli revontulikoronaa. Pääosassa esiintyivät vihreät ketunhännät ja magentan hohde viherkeltaisten reposten keskiössä.

”Ottakaa minut mukaan!”

Yön yli Örössä

Kuinka moni Metsämajan lukijoista on jo ehtinyt käydä Örössä? Kyseessä on Saaristomeren kansallispuistossa sijaitseva sata vuotta suljettuna ollut linnakesaari, joka avattiin tänä vuonna yleisölle. Saarella on kaksisataa hehtaaria upeaa ja monipuolista luontoa. Harvinaiset kukat, perhoset ja linnut saavat luontoharrastajan suorastaan sekaisin; mihin suuntaan sitä katsoisi?!

Vietimme heinäkuussa yhden yön tällä löytöretkeilijöiden saarella. Vuorokauteen mahtui paljon luontoelämyksiä, joista saimme onneksi myös kuvamuistoja.

Aida-koiramme oli mukana ja nautti raikkaasta merituulesta laivamatkalla.

Örön maisemissa yhdistyvät karut puolustusvoimien linnakerakennukset ja herkkä kukkamaailma.

Hyönteisharrastajat tai muuten vain pieniä yksityiskohtia ihastelevat ihmiset löytävät taatusti tutkittavaa. Tänä kesänä oli ilmeisesti harmillisen huono perhosvuosi kylmän kelin takia. Olimme toiveikkaita, että näkisimme apolloperhosen, mutta se kokemus jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Muita mönkijöitä kyllä riitti ihmeteltäväksi.

Maisemat vaihtelevat mystisistä metsistä komeisiin nummiin ja etelänmaat mieleen tuoviin hiekkarantoihin. Oman historiallisen lisänsä antavat vanhat tykkitornit ja tulenjohtobunkkerit.

Saarella kasvaa useita harvinaisia kasvilajeja, joista osa on kulttuuriperäisiä ja osa kuuluu alkuperäiseen lajistoon. Me törmäsimme näyttävään muinaistulokkaaseen, tummatulikukkaan.

Rauhoitettu kämmekkäkasvi, valkolehdokki, sai meidät pysähtymään pidemmäksi toviksi. Tämä presidentti Sauli Niinistön lempikukka on enkelin muotoinen ja erittää kesäyöhön voimakasta, miellyttävää tuoksua.

Valkolehdokin kukan malli on vähintäänkin erinomaista sattumaa ellei jopa tarkan suunnittelutyön tulosta. LuontoPortissa osataan kertoa, kuinka valkolehdokin siitintukun tarttumakannat ovat lähes kiinni toisissaan ja takertuvat tiukasti perhosen, useimmiten kiitäjän, imukärsän ympärille. Ilmassa pölymyhkyt kuivuvat ja taipuvat eteenpäin muutaman minuutin kuluttua. Siinä ajassa kiitäjä on ehtinyt tyhjentää yhden kasvin mesivarastot ja lentää seuraavaan lehdokkiin, jossa siitepölymyhkyt osuvat suoraan kukan luotille ja varmistavat ristipölytyksen. Aika fiksua, eikö?

Örön rannoilla kukoistaa merikaali, joka on lukemani mukaan erinomainen vihanneskasvi. Harmi kyllä törmään siihen aina vain luonnonsuojelualueilla, joissa sitä ei missään nimessä saa poimia. Örössäkin kaali jäi ainoastaan maustamaan mielikuviani herkullisesta retkiateriasta.

Iso osa jännistä kukista jäi meille arvoitukseksi. Osaisiko joku lukija sivistää meitä, mitä nämä alla olevat kukat ovat?

Kahvitauon aikana saimme kuunnella rantametsiköstä harvinaista kultarintaa ja katsella merikotkan syöksyjä vetten yllä.

Katajanmarjoista ei ole puutetta.

Valkohäntäpeurat tulivat näytille muutamaan otteeseen. Oikeastihan ne ovat valkohäntäkauriita, mutta nimitys on vakiintunut peuraksi.

Joillekin vähä riittää.

Pikkuhiljaa luonto haluaa ottaa takaisin haltuunsa tsaarin ajoilta lähtien rakennetut rannikkopuolustuksen rakennukset.

Illan hämärtäessä kuljimme polkuja pitkin rannalle katsomaan auringonlaskua.

Mieheni keskittyi valokuvaamiseen, kun minä kaivoin esille paperilehtiön ja aloin tehdä pastellimaalausta surrealistisesta maisemasta. Edessäni oli rantakallion syvennyksessä minikokoinen suoalue karpaloineen kaikkineen ja niiden takana aava merimaisema. Kaikkea sitä näkeekin!

Yövyimme teltassa merkityllä retkeilyalueella. Viereisessä rakennuksessa juhlittiin alkuyöhön asti suomalaisen perinteen mukaisia kesätansseja, joten letkeä tunnelma oli kuin suomifilmistä.

Seuraavana päivänä ehdimme vielä nauttia lempeästä kesäsäästä ennen laivamatkaa mantereelle.

Uskoisin Örön tarjoavan mieletöntä silmäniloa ruska-aikaan, joten ei kannata turhaan odottaa ensi kesää.

Metsämajan väelle tuleva ”you must see” –kohde on lännen- ja etelänkylmäkukka, jotka kasvavat maassamme ainoastaan Örössä. Uutta reissua on siis tiedossa!

Kevät alkaa maistua

Aurinko nousee uuteen kesään! Kevät on etelässä edennyt jo siihen pisteeseen, että Fiskarsin kotirannalla käyskennellessä saa ihailla kukoistukseen valmistautuvia kukkia. Ruokaakin on jo hyvää vauhtia alkanut puskea maasta.

Nokkonen on yksi lempparini villivihanneksista. Se sopii niin moneen ruokaan ja on erittäin ravinnepitoinen. Pidetäänkö minua ihan pimahtaneena, jos kutsun näitä talon kulmalla nousevia nokkosvauvoja söpöiksi?

Vuohenputki on myös alkanut kerätä rikkakasvipotentiaaliaan maan pinnalle. Meidän taloudessa kasvimaan kitkeminen on kuin sadonkorjuuta samalla, sillä iso osa rikkakasveistakin syödään. Jokohan vuohenputkista saisi ensi viikonloppuna piiraan aikaiseksi?

Minulla kuluu kaikki ylimääräinen aika pihamaan kasveja opetellessa. Tarkkuutta vaaditaan, mutta muutaman kasvin opettelu joka vuosi ei ole paljon vaadittu. Täällä on niin paljon syötävää!

Tykyistä tykätyimmät maisemat

Posion matkamme huipentui yhden yön retkeen Riisitunturille. Voisin tarinoida retkestä paljonkin, mutta nyt täytyy todeta, että sanat hukkuisivat näiden maisemien alle.

Suomen luonnossa näyttää tältä. Käykää vaikka katsomassa!

Tykyt kuvastavat olemuksellaan mainiosti suomalaista kansaa kaamoksen keskellä. Kumarassa kuljetaan raskasta taakkaa kantaen. Välillä mieleni teki yrittää lohduttaa ja luoda uskoa keveämpään tulevaisuuteen.

Lyhdynkantaja kulkee selkä suorana.

Nukuin autiotuvassa neljän luontokuvaajamiehen kanssa. Yksi miehistä oli omani, ja tässä jutussa näemme hänen kameransa sisältöä. Tunnelmaa loi samanhenkisyys näiden luonnonystävien kanssa, mutta illan keskusteluista en ymmärtänyt mitään. Kuinka monta tuntia kameroista voi riittää juttua?

Aamulla edellisen päivän aurinkoinen tunnelma oli vaihtunut myrskyisämpään. Tuuli oli niin kova, että tunturin huipulla oli oikeasti vaikea pysyä pystyssä. Täällä oli onneksi hankikantoa, niin säästyimme huppeluksilta.

Sään selkiydyttyä näimme jonkun pyrkivän hangesta pinnalle. Koura kurkottaa kohti kevättä, ja me alamme suunnitella tulevia retkiä Suomen satumaisemiin.

Puolen vuoden syksyä paossa

Vietimme tammi-helmikuun vaihteessa puolitoista viikkoa Posiolla. Siellä muutes on lunta ja paljon! Vähän jos saisi jaettua Suomessa tasaisemmin tuota lumen määrää… Mutta minkäs teet. Onneksi edes jossain pääsee ottamaan tuntumaa siihen, mitä on kunnon talvi. Etelässä kun jatkuu vain iänikuiset syyssäät, vaikka kalenteri näyttää helmikuuta.

Vuokrasimme mökin, joka ei ollut kovin kaukana autiotupien mukavuustasosta. Sähköä ei ollut, vesi piti hakea lumikengillä avannosta (joka jäätyi umpeen joka yö), lämmitys kaminalla otti aikaa ison lovin päivästä ja puhelimessa ei ollut kenttää. Eli meillä oli suorastaan todella mukavaa! Tai myönnettäköön, että alussa perusturvani horjui hiukan, kun mökin sisälämpötila oli – 10 astetta ja kamina savutti sisälle.

Elämän puhtaiden perusasioiden äärellä vietetty reilu viikko oli silmiä avaava kokemus. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? Jos päivä kuluu pelkkään asuinsijan lämpimänä pitämiseen, veden ja ruuan hankintaan, luontoyhteyteen ja lepoon, se on erinomaisesti vietetty päivä.

Ensimmäisen päivän hiihtoretkellä meillä oli paljon uusia asioita koettavana. Näimme ensimmäistä kertaa rehellisiä tykkylumia. Maisema oli totaalisen valkoinen. Ensimmäistä kertaa hiihdimme maastossa, jossa suksilla kaatuminen tarkoittaa sitä, että humahdat metrikinoksen syövereihin. Kaatuminen ei varmasti satu, mutta ylös pääsemisessä on aloittelijalla melkoiset haasteet. Varsinkin jos (ja kun) sukset irtoavat jalasta kaatuessa.

Heti reissun alkajaisiksi löysimme varsinaisen metsämajan. Tänne sitä käpertyisi mielellään suojaan pahan paikan tullen.

Huomasimme hiihtäessä vilahduksen pöllöstä, joka lähti äkkiä lentämään meitä karkuun muutaman puun päähän. Jatkoimme rauhallista umpihangessa tarpomistamme ja pöllö jatkoi meidän arvioimista. Parin pyrähdyksen jälkeen se tuli selvästi siihen tulokseen, että noista etelän immeisistä ei taida olla kuin vähän huvia päivään. Tämä hiiripöllö jäi rauhassa paikoilleen tuijottamaan meitä, kun vuorotellen pelastimme toisiamme lumikasaan hukkumiselta.

Muutaman tunnin suksien päällä otetun tykkyterapian jälkeen mökillä maistui madekeitto. Ja ruuan jälkeen maistui uni… 14 tuntia putkeen. Kyllä!

Sillä on seurauksensa, jos nukkuu yli puolet vuorokaudesta. Tällä kertaa seurauksena oli harvinaisen virkeä olo ja kolmen asteen sisälämpötila mökissä. Äkkiä tulta kaminaan siis!

Näissä olosuhteissa eletään sopivassa määrin luonnon armoilla. Jos tuiskuttaa lunta, tunturiin ei ole asiaa. Jos nukkuu pitkälle aamupäivään, pimeä saapuu ennen kuin ehtii lähteä hiihtämään. Siinä tapauksessa aika kuluu lueskellessa kynttilän valossa ja tulta tuijottaessa.

Tulen tuijottaminen vasta onkin koukuttavaa! Kaminan luukusta näkyi koko loman ajan paras tositv-ohjelma, mitä tähän mennessä on keksitty. Yhdessä seurasimme jännityksellä juonenkäänteitä; syttyvätkö isommat halot vai pitääkö lisätä sytykkeitä? Milloin tulen lieskoissa taisteleva halkopino rysähtää kasaan?

Saattaa kuulostaa ihan järjettömältä tämmöinen tuntikausien tuijottelu, mutta kokeilkaapas itse! Tuli on lumoava elementti.

Yhtenä aamuna avattuani silmät minua tuijotettiin. Ikkunalasin toisella puolella kökötti teeri napsimassa aamiaistaan puiden silmuista. Teeriä ilmestyi näköpiiriin muissakin lähipuissa, ja onhan se ymmärrettävää, sillä yhdessä ruokaileminen on paljon mukavampaa.

Vesi on niitä tärkeimpiä elämän perusasioita. Meidän onnellisissa länsimaisissa olosuhteissa vettä saa yleensä rajattomasti ihan vain avaamalla hanan. Posion loman aikana saimme aavistuksen verran tuntumaa siitä, mitä voi tarkoittaa käsite ”vedenhakumatka”.

Pue lämpimästi päälle kaikki mahdolliset toppavaatteet. Astu ulos ja kiinnitä lumikengät jalkaan. Täytä ahkio tyhjillä ämpäreillä, lapiolla ja kairalla. Kiinnitä ahkio vyötäisillesi ja lähde tarpomaan upottavassa hangessa kohti puutonta aluetta. Kun olet tarpeeksi pitkällä aukealla, voit uskoa olevasi jo järven päällä etkä enää rannalla. Kaiva lapiolla lumeen kuoppa. Siihen menee hetki, sillä lunta on paljon. Lopulta vastaan tulee jäätä, jota lähdet kairaamaan. Kairatessa syntyy jäämurskaa, joka täytyy lapioida kauemmas. Pakkasta on sen verran, että jääsohjo tarraa lapioon kiinni ennen kuin saat viskaistua sen pois. Kun pääset veden äärelle asti, täytä ne kaksi ämpäriä, jotka ahkioon mahtuvat. Palaa mökille. Älä välitä vaikka vettä loiskuu matkalla ahkion keikkuessa upottavassa lumessa. Joudut kuitenkin tekemään toisen ja kolmannen reissun, koska tänään vettä tarvitaan myös saunomiseen. Huomenna sama homma alkaa alusta, sillä avanto on jäätynyt umpeen ja aukealla järven jäällä tuuli on tuiskuttanut koko avantokohdan piiloon.

Mökistä saunalle tai ulkohuussiin kulkiessa oppi nopeasti myös erään käytännön asian: älä poikkea polulta. Jos astuu puolikin askelta sivuun, niin uppoaa saman tien reisiä myöten valkeaan puuteriin.  Välillä käy niin, että tuuli tuiskuttaa polun piiloon. Kun polkua ei ala muutaman humpsahduksen jälkeen löytyä, eikä ole moottorikelkkaa käytettävissä lumen tamppaamiseen, ei auta kuin alkaa lapioida.

Vuokramökkimme sijaitsi aivan Palotunturin vieressä. Pari kertaa teimme hiihtoretken tunturin huipulle hattivattimetsien läpi. Alue vaikutti täysin koskemattomalta, sillä Palotunturi ei ole mikään yleisin hiihtokohde. Ainoat äänet olivat pamauksia tykkypuiden taakan käydessä liian raskaaksi.

Palotunturin autiotupaan oli kiva päästä lämmittelemään… Hehe. Olimme vieraskirjan mukaan ensimmäiset vieraat pariin kuukauteen. Tämä näky sai kyllä mainiot naurut aikaan. Katsokaa nyt tuota tomusokerikuorrutteista piparkakkutaloa!

Toisella reissulla Palotunturille onnistuimme löytämään rinteestä kohdan, jossa näkyi valtavasti eläinten jälkiä. Osa jäljistä jäi mysteeriksi, mutta ainakin riekot siellä olivat tallustelleet. Maassa näkyi useita kieppejä, joissa linnut ovat viettäneet yönsä mukavan papanapatjan päällä.

Hiljaisuuden rikkoi katkeavien puiden lisäksi komea metso, joka lensi vauhdikkaasti ohitsemme. Kyllä täällä metsässä on paljon elämää, vaikka näemme siitä vain niin vähän.

Vietimme Posion reissusta alkuun viikon Palotunturin kupeessa näitä elämän perusasioita ihmetellessä. Loman kaksi viimeistä päivää kuluivat Riisitunturilla. Se onkin sitten ihan toinen tarina, josta kerron myöhemmin.

Fiskarsin takamailla

Vietimme vuodenvaihteen Fiskarsissa, jonka ympärillä riittää yltä kyllin luontoa tutkittavaksi. Lähiseudun luonnonsuojelualueita tuli koluttua muutamaan otteeseen. Alue kiehtoo erityisesti sen takia, että ansioitunut luontokuvaaja, Heikki Willamo, on tehnyt Vuosi metsässä -kirjan näissä maisemissa kuvaamistaan upeista valokuvista.

Lunta satoi eteläsuomalaiseen tyyliin juuri ja juuri sen verran, että pääsimme etenemään luonnossa metsäsuksilla. Autolla alueelle ei ollutkaan asiaa, sillä Fiskarsin laajoille salomaille johtavat metsäautotiet on suljettu portein. Tämä tietysti loi meihin pientä jos ei nyt kielletyn, niin ainakin haastavoidun hedelmän houkutusta, joten olimme valmiit hiihtämään kilometritolkulla päästäksemme näkemään, mitä Willamokin on nähnyt. Mukaan otetut eväät ja kuuma juoma pitivät pakkasen puremat loitolla.

Metsässä oli hyvin hiljaista, mutta emme olleet yksin. Peurojen jälkiä ristesi ympäriinsä, ja pari kertaa kohdalle osui myös peuran sänky. Sammalpatja lienee talvellakin ihan mukava peti – ainakin jos vierestä löytyy kaveri, jota vasten nojata.

Muutaman kerran näimme vilahduksia itse peuroistakin, mutta saaliseläiminä ne eivät tahtoneet jäädä sen kauemmin tekemään tuttavuutta.
Metsä oli pullollaan myös muiden eläinten jälkiä, joista suurin osa jäi meille mysteeriksi.

Kuka tästä on lähtenyt?

Pienikin määrä lunta valaisee maisemaa uskomattoman tehokkaasti. Lyhyt päivä ei ollut ongelma, sillä syvässäkin hämärässä pystyi jatkamaan patikointia, kun lumiset alueet eivät ikinä muutu täysin mustaksi.

Täydenkuun aikaan vasta valoisaa olikin. Sanoisinko, että aivan uskomattoman valoisaa! Otsalamput sai pitää visusti sammutettuna, ja mielikuvitus pääsi valloilleen mystisen metsän kuun valoissa ja varjoissa.

”Mikä eläin ne päivällä nähdyt jäljet oli tehnyt?”

”Eikö joku kyläläisistä kertonut, että täällä on nähty susia?”

”Liikkuiko tuo varjo?!”

Tämä on puolenyön tunnelmaa. Täältä ei ole kiire nukkumaan.