Värit, tuoksut ja tunnelmat IV

Viides vaelluspäivä Muotkatuntureilla syyskuun ruskamaisemissa oli sarvipitoinen. Tiedostimme, että meidän ei varmaankaan kannata ottaa kannettavaksi kaikkia maastosta löytyviä sarvia. Rikkinäiset jätimmekin huoletta maahan, mutta ehjät oli tavallaan pakko ottaa mukaan. Niistä voi saada jotain hienoa aikaiseksi. En yhtään tiedä mitä, mutta asia on hautumassa.

Yksi poro oli näemmä tiputtanut maastoon vähän muutakin kuin pelkät sarvet. Löysimme muitakin poroja, joiden kohtalona oli ollut päätyä päivälliseksi.

Lapinhullut erämaahöperöt työstivät matkaa talsiessaan vaikka millaisia villejä ideoita sarvi-installaatioista. Katsotaan nyt, saanko lopulta mitään aikaiseksi. Ideaani varten minun täytyisi opetella useita eri tekniikoita, joten tässä saattaa mennä hetki. Mutta intoa riittää, eikös se jo riitä pitkälle?

Toistaiseksi sarvet toimivat käyttöesineenä arkisten eväiden kruununa.

Päivän löytö oli reilun kokoinen tervaskanto, jonka palasta nuuhkuttelin koko loppureissun. Ai että miten mieletöntä aromaterapiaa! Raikkaan tervaksinen tuoksu ilahduttaa minua vieläkin, sillä jemmasin palan myös kotiinviemisiksi.

Tervaskanto syntyy, kun puu kerryttää vauriokohtaansa pihkaa ja muita aineita kuten happoja, ja aineet reagoivat keskenään. Pihka muuttuu kiinteämmäksi tervakseksi, ja tällaisen puun palanen toimii erinomaisena sytykkeenä. Tervas syttyy aina, vaikka nuotion ainekset olisivat muuten vähän kyseenalaiset.

Viides päivä oli tihkusateinen, vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien rakosista.

Pystytimme leirin rehevään ruskajuolukkamaisemaan. Päivän paksu pilvimassa alkoi rakoilla entisestään ja aavistimme, että edessä olisi puolipilvisen illan ilot.

Leirin pystyttäminen jäi vähän vaiheeseen, sillä meidän oli kiirehdittävä vauhdilla läheisen kukkulan harjanteelle. Ymmärtänette miksi.

Elämäni ehkä superlatiivisimman auringonlaskun jälkeen maistui eväs tervasnotskin lämmössä. Hetken kun istui hiljaa, alkoi kuulla ympärillä sopuleiden rapistelua. Siihen hetkeen eivät maailman – eivätkä omankaan elämän – murheet yltäneet.

Viimeisenä kokonaisena vaelluspäivänä kävelimme pitkän matkan tasaista tahtia rauhallisin mielin. Nautimme hiljaisuudesta ja imimme energiaa ympäröivistä väreistä.

Marja-apajat jatkuivat äärettömiin.

Puissa oli lehtiä enää paikoitellen. Niin ne vaan tippuvat melkein yhdessä yössä.

Maaruska säkenöi vielä pitkään. Lapissa ei taideta tuntea syksyn harmautta.

Viimeisen illan leirissä oli haikeaa. Tässä se nyt taas oli. Ympärillä pälyilevät kuukkelit piristivät vähän mieltä, mutta meitä masensi tieto, että seuraavana päivänä mieliimme vyöryisivät väkisinkin hurjat, todennäköisesti melko kurjat uutisotsikot ja some kaikessa koukuttavuudessaan ja sanonko suoraan: kurjuudessaan. Onneksi Lappiin pääsee takaisin – jos Herra suo.

Yhteiskuntaan paluumme päivänä vietimme viimeisen tauon saamelaiskodassa Jeageloaivilla. Muotkatunturit ovat todellista saamelaisten valtakuntaa. Tämmöinen kota on toiminut heillä kotina. Uskomatonta! Kunnioitan suuresti sitä, kuinka saamelaiset ovat kautta aikain eläneet vahvassa yhteydessä luontoon.

Hei hei, poroseni!

Tässä linkissä on kartta meidän viikon vaellusreitistä. Olimme joka päivä liikkeessä 5-6 tuntia, joten tauoista ei tingitty. Emme olleet suorittamassa, vaan nauttimassa.

Paluumatkalla pysähdyimme Siidassa, joka on Inarissa sijaitseva saamelaiskulttuurista ja Lapin luonnosta kertova keskus. Siellä vierähti tunti jos toinenkin, sillä näyttelyitä on useita. Suosittelen!

Nyt elämme arkea Etelä-Suomessa. Ehkä näitä kuvia katselemalla voi estää mielen muuttumista mustaksi syvenevässä kaamoksessa.

Advertisement

Moninaiset maisemat III

Huomenta! Paistaa se aurinko huonomminkin nukutun yön jälkeen. Taivasalla nukkuminen on ehdottomasti parhaita vaelluskokemuksia, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin on siinäkin varjopuolia. Tiedät varmaan tunteen, kun kävelet kesäaamuna niityllä paljain säärin. Raikas aamukaste viilentää ja suorastaan roiskuu veden painosta laonneesta ruohosta. Taivasalla nukkuessa me olimme noita ruohonkorsia. Aamulla litimärkiä.

Aurinko ja tuuli pelastivat meidät hermoromahdukselta märän varusteläjän keskellä. Tämä murhe kesti vain aamupuuroon asti.

Matka jatkui Peltojärveltä kohti erämaan nimeämätöntä kurua.

Heti alkuun pysähdyimme tutkimaan kurjenkanervia. Samalla iso porolauma rapisteli ohitsemme rauhallisin askelin.

Matkan varrella näkyi pahemman kerran uuvahtanut, kaikkensa antanut luontokappale.

Katselin jo kaukaa, että mikä ihmeen kirkkaanvalkoinen esine tuolla puussa roikkuu. Ei kai kukaan vaeltaja ole jättänyt sinne muovia?! Lähemmässä tarkastelussa tämä ihmeellisyys osoittautui meille tarkoitetuksi lahjaksi. Voi kiitos!

Ihan liikuttavaa, miten hirvi on syvällä erämaassa kelonut sarvensa puun runkoa vasten, ja sarvi on jäänyt siihen ilmatilaan kesien ja talvien puhdistettavaksi odottamaan noutoa. Tästä saattaapi tulla meidän kissojen kiipeilyteline.

Kartasta valitsemamme nimetön kuru osoittautui yllättäen reheväksi lehtomaiseksi jokilaaksoksi.

Se oli kaunis katsella, mutta vaikea kulkea. Tulipa testattua tämä vaeltajan funktionaalinen temppurata, johon sisältyi joen yli hyppelyä ja epävakaiden kiviröykkiöiden yli kipuamista.

Kuka olisi arvannut, että Pohjois-Lapissa voi syyskuun puolivälissä nauttia eväsleivän päällä tuoreita poimulehden versoja? Vielä surrealistisemmaksi tämän kokemuksen teki lähistöllä kukassa olleet vanamot.

Kun katselimme oikein tarkkaan, huomasimme, että liikkeellä oli isompikin vaeltajaseurue. Heillä oli myös rankka nousu edessä.

Maisemat vaihtuivat biotoopista toiseen sellaisella vauhdilla, että oli vaikeaa muistaa olevansa Muotkatuntureilla. Ennen reissua olin vähän jännittänyt, ovatko maisemat pelkkää tunturipaljakkaa. Ei totisesti. Lounastauko tuulisella tunturikankaalla Kuarvikozzan vieressä ampuhaukan kiitäessä ohi ei tuntunut tylsältä toistolta.

Ilta saapui ja me jääräpäät emme suostuneet kaivamaan telttaa esille edellisyön kastekokemuksesta huolimatta. Sen sijaan asetuimme pikkuruiselle huipulle päivystämään tähtien syttymistä.

Kannatti.

Kylmänkosteat aamutunnit tuntuivat vain autuaalta, sillä olin nukkunut oikein makoisasti. Siis sen minkä ehdin nukkua myöhäisillan revonhäntäshown jälkeen.

Neljäntenä vaelluspäivänä meitä jo vähän väsytti fyysisesti, joten iskulauseena toimi ”kovaa mutta kivaa”. Päätimme panostaa taukoihin.

Viihdyimme pitkän tovin puron äärellä satumetsämaisemassa. Lähistön asukkejakin kävi näyttäytymässä.

Puron rantatontti vaikuttaa olevan kuumaa kamaa sopuleiden keskuudessa. Yhden asukkaan näimme läheltä, mutta tämän ruohikkoon kyyhöttämään asettuneen palleron sydänterveyttä ajatellen päätimme olla hieromatta pidempää tuttavuutta.

Hiiripöllö yritti päästä selvyyteen, onko meistä enemmän haittaa vai hyötyä.

Pitkä lorviminen keskellä päivää kostautui hiukan iltaa kohti, sillä matkasuunnitelmassa oli pysyttävä jotakuinkin, jotta ehtisimme palata oikeana päivänä sivilisaation keskelle.

Iltahämärissä jalat hapoilla pystytimme ensimmäistä kertaa teltan Rätnojohkan latvoille lähteen viereen. Pilvimassa antoi meille luvan mennä aikaisin nukkumaan.

Lihaksia poltteli ja mielessä leiskuivat päivän maisemat.

Päivä muuttui pöllömmäksi II

Aamun sarastaessa uskomattoman revontulinäytöksen jälkeen täytyi ihan miettiä, missä olemme ja tapahtuuko tämä oikeasti.

Aamuvalon näkymä leiripaikalta sai minut tekemään päätöksen, että jos tämä on satua, hyvä niin. Todellinen elämä on aina välillä sen verran rankkaa, että pieni piipahdus surrealismissa toimii piristeenä.

Lähdimme talsimaan muotkaa eteenpäin kompassin osoittamaan suuntaan. Muotkatuntureilla ei ole merkittyjä polkuja, mutta polunpätkiä löytyi silti tiheään. Ne olivat kengänjäljen mallista päätellen porojen polkuja. Seurasimme näitä reittejä pieniä pätkiä, mutta porojen konsensus on ollut hyvin häilyvää, joten ihmisnäkökulmasta katsottuna reitit olivat melko epäjohdonmukaisia.

Aavaa riittää. Ainut ääni oli tuulen humina ja ajoittaiset lintujen merkkisoinnit. Emme nähneet ketään missään. Paitsi jos pysähdyimme tarkkailemaan maisemaa varpuperspektiivistä, niin meille avautui jopa vilkas yhteiskuntavilske. Koloja ja käytäviä risteili ympäriinsä, ja aina välillä näimme vilauksen pyöreänpulleista sopuleista.

Maa oli jälleen täynnä marjaa, kuten Lapissa kuuluukin olla.

Puisen maiseman seasta lähti ajoittain riekkoja lipettiin, ja puurajan yläpuolella kökötti kiirunoita suojaväriinsä luottaen.

Voin kuvitella kuinka mukavat nuo untuvatöppöset ovat tuulen tuivertaessa pakkasasteiden puolella.

Peltotunturin huipulla oli tilaa hengittää.

Huipulta oli hulppeat näkymät Peltojärvelle. Kuvan oikeassa laidassa näkyy myös tämän erämaan korkein tunturi, Koarvikodds.

Emme aina malttaneet pysähtyä tauolle ihan ajoissa, vaan vasta nääntymisen lähestyessä. Energiapitoinen ruoka on on vaelluksella ihan ehdoton juttu. Siellä ei lasketa kaloreita – paitsi että miten niitä saa mahdollisimman paljon. Suklaa näissä maisemissa virvoittaa pahastikin uuvahtaneen kulkijan.

Toisen vaelluspäivän tavoitteena oli päästä Peltojärven eteläpuolelle. Kuljimme koko päivän tunturiaavaa pitkin kohde kiikarissa.

Matkan varrella tuli vastaan paradoksaalinen rinnesuo. Avara ylänkömaisema, jyrkähkö rinne, tupasvillat, lakan lehdet ja märän turpeen loiske ovat yllättävä yhdistelmä.

Lopulta perillä pistimme leirin pystyyn pienen kumpareen päälle. Leirialuetta tutkiskellessa teimme kummallisen löydön: yhden puun oksalla roikkui päätön myyrä tmv. jyrsijä. Se oli ihan tuore vielä. Olikohan se pudonnut joltain linnulta?

Polttopuita kerätessä kauempana taivaalla näkyi kotka ja samaan aikaan läheltä lensi ohi laulujoutsen, joka töräytti ilmoille äänekkään tervehdyksen. Emme siis olleet yksin.

Illan hämärtäessä sytytimme nuotion ja nautiskelimme rauhassa herkkujen herkkua eli hiukan tuunattua pussipastaa ja paahdettuja vaahtokarkkeja. On se kumma miten noissa olosuhteissa kaikki ruoka on aivan taivaallisen makuista. Hyvä niin, sillä todelliset gourmet-annokset olisi vaikea kantaa selässä koko viikon ajan. Parasta tietysti ovat paikan päällä hankitut ruoka-aineet, lähiruokaa sanan todellisessa merkityksessä.

Nuotiolla istuskellessamme kävi jotain aivan ihmeellistä. Yhtäkkiä järveltä päin lensi jonossa kolme valtavan kokoista pöllöä. Pöllöt kiersivät meidät monta kertaa aivan läheltä ja tapittivat tiukasti silmiin. Hiukan aloimme jo huolestua, että olemmeko nyt pahastikin tiellä. Sitten pöllöt katosivat yhtä äänettömästi kuin ilmestyivätkin.

Mitä pöllöjä ne olivat? Vaikea sanoa, koska oli niin hämärää. Miksi niitä oli kolme? Onko kukaan kuullut, että pöllöt liikkuisivat laumassa?

Tästä tapahtumasta jäi paljon kysymyksiä leijumaan ilmaan. Mutta ainakin riippumassa olleen päättömän jyrsijän arvoitus ratkesi, sillä se oli kadonnut pöllöjen visiitin jälkeen. Huolestuivatko pöllöt, että meinaamme pistää myyrän tikun nokkaan, kun siinä niin herkuttelimme tulen ääressä?

Yö ei alkanut minulla ihan niin hyvin kuin edellinen. Olin ilmeisesti ylittänyt aikoinaan kovia kokeneen kroppani tiukentuneet sietokyvyn rajat, sillä kaikenmoista oikuttelua jatkui tunti tunnilta.

Tähdenlennot suihkivat jälleen ja yksi niistä jätti jälkeensä oikein pitkän ja paksun hännän. Minnehän sekin oli matkalla?

Taivas lohdutti unetonta.

Muotka alkaa I

Tänä syksynä Metsämajan väki suuntasi ruskaretkelle erämaista erämaisimpaan erämaahan siinä toivossa, että saamme kulkea omia polkujamme ja kohdata luonnon villejä asukkeja. Kohteenamme oli Pohjois-Lapin Inarin ja Utsjoen alueelle ulottuva Muotkatunturien erämaa-alue.

Lähtöpäivän iltana piäkaapunkin rautatieasemalla huomasimme iltalehdistön lupaavan meille hyvää reissua. Nämä ennusteet mielessä oli mukava vaipua uneen yöjunan kehtomaisessa keinutuksessa.

Kivuttuamme ylös Suomineidon helmoja kokonaisen yön ja päivän, saavuimme Muotkan Ruoktuun. Legendaarinen Hans-isäntä antoi meille vinkkejä alkumatkalle. Kyselimme toiveikkaina, onko tunturissa nähty suurpetoja. Hans kertoi tarinan, kuinka jonkun pienen porukan reitin varrelle oli osunut päivälevolla makoillut karhu. Karhu oli säikähtänyt tulijoita, noussut takajaloilleen ja painellut käpälämäkeen sen siliän tien. Kävisipä meillekin noin hyvä tuuri, pohdimme.

Suunta kohti ylänköä!

Vaelluksen alkumetreillä totesimme, että puissa on upea ruska, mutta maaruska on täplittäistä ja näyttää olevan vasta tuloillaan. Maaruskan puutteeseen vaikutti toki myös se, että aluskasvillisuus oli pääasiassa ikivihreää variksenmarjaa. Olemme ehkä keskivertoa kriittisempiä matkaajia, sillä viime vuonna ensimmäinen ruskaretkemme UK-puistoon osui harvinaisen upeaan puu- ja maaruskan yhteisloistoon.

Positiivarina tosin ajattelen, että keltaoranssi ja vihreä sopivat yhteen kaikista parhaiten.

Lämpöä riitti, mutta Beldojohkan ylitys oli silti varsin raikastava kokemus.

Suuresta vastustelustani huolimatta hankitut Crocs-kopiot osoittautuivat heti alkumatkasta päteviksi jalkineiksi grammanviilaajien retkikavereina. Ne ovat kevyet kantaa rinkan remmeissä, suojaavat jalat joenpohjan kiviltä ja antavat iltaisin leirissä vaelluskenkiin uupuneille jaloille ilmavamman ratkaisun.

Seurasimme Peltojokea, kunnes oli aika nousta Soavveljavrrecopman(menikö oikein?) huipulle. Tässä vaiheessa kerrottakoon, että vaellusreitistä tulee kartta nähtäville moniosaisen kertomuksen loppuvaiheilla.

Hiukan kun maltoimme kulkea ylemmäs, niin johan sitä ruskaloistoa säkenöi sekä horisontin ylä- että alatasossa.

Riekot nauraa käkättivät meille ja pyrähtelivät vierestä lentoon, kun niiden luotto erinomaiseen suojaväriin loppui.

Leiriytyminen tunturissa edellytti ratkaisua vesipulmaan, tunturipurot kun eivät ylety huipulle asti. Kätevänä vesiastiana toimi retkeilytarvikeliikkeestä hankittu kuivasäkki, joka piti hyvin vesilastin sisällään. Tämä vesi riitti ilta- ja aamuruokiin.

Me olemme vähän lellittyjä olentoja luontokokemusten suhteen. Tälläkin reissulla luonto pisti parastaan heti ensimmäisenä yönä.

Vajaan 6 tunnin taivalluksen jälkeen pystytimme leirin pienen tunturin huipulle. Leiri käsitti tällä kertaa vain makuualustan ja -pussin. Kuka nyt telttaan menisi, kun on kirkas yö tiedossa?!

Taivas tummeni pikkuhiljaa ja tähdet syttyivät yksitellen. Makoilimme maassa ja katselimme tähdenlentojen suihketta. Tunturin laella oli kova, mutta kohtalaisen lämmin tuuli. Talvimakuupussi piti lämmöstä huolen, mutta tavaroista sai pitää tarkkaan kiinni, etteivät ne lähteneet muille maille vierahille.

Kun illan pussipasta-ateria oli nautittu ja kuumat kaakaot juotu, alkoi THE show. Se vasta oli jotain! Meidän elämämme ensimmäinen kunnon revontulinäytös.

Tulet tanssahtelivat kuin kiihkeän nopeassa balettiesityksessä. Silmiä ei malttanut sulkea hetkeksikään, ettei jäisi juonenkäänteitä näkemättä. Asetuimme makuulle lämpimän pussin sisään ja seurasimme suoraan yläpuolellamme esityksen kruunua eli revontulikoronaa. Pääosassa esiintyivät vihreät ketunhännät ja magentan hohde viherkeltaisten reposten keskiössä.

”Ottakaa minut mukaan!”

Pyörällä Porvooseen

Vuosi sitten heinäkuun puolivälissä piisasi hellettä. Päätimme silloin mieheni kanssa lähteä viikonloppumatkalle lähelle. Pakkasimme pyörälaukkuihin välttämättömimmän ja kuskasimme koiramme hoitoon Keravalle. Sieltä oli hyvä lähteä polkemaan lämpimiä pellonpientareita pitkin kohti Porvoota.

Porvoo on mielikuvissamme paikka, jossa aina paistaa aurinko ja suussa maistuu makealta. Aurinko totisesti paistoi tälläkin kerralla ja ajatus herkkuhetkistä antoi motivaatiota polkemiseen. Herkuttelu on ihanaa, mutta paljon ihanampaa se on sen jälkeen, kun on saanut lihakset kunnolla hapoille.

Keravalta Porvooseen on matkaa Kuninkaantietä pitkin noin 40 kilometriä. Matka on lyhyt tai pitkä riippuen siitä, kuinka paljon on tullut poljettua edeltävinä viikkoina. Jos tämä on kesän ensimmäinen lenkki, niin muutama maisemanihailu- ja juomatauko tulee tarpeeseen.

Herkkuja pääsi maistelemaan jo urheilun lomassa, sillä ahot notkuivat meheviä mansikoita. Ei tämä meidän eteneminen tosiaan ollut mitään verenmaku suussa –meininkiä. Ei ole järkeä matkustaa, jos ei nauti matkanteosta ja sen tarjoamista elämyksistä. Määränpää on vain yksi osa matkasta.

Perillä Porvoon vanhassa kaupungissa meitä odotti varaus hotelli Pariisin Villessä. Lämpimät tervetulotoivotukset ja raikas suihku virkistivät. Olo oli ihan kuin ulkomailla. Olimme niin lähellä, mutta kuitenkin kaukana arjesta.

Koko iltapäivä oli aikaa käppäillä ympäriinsä mukulakivikatuja. Vanhan kaupungin pienet putiikit ovat viehättäviä katsella, mutta tällä kertaa meitä kiinnosti enemmän Porvoon taidetarjonta.

 

Galleria Vanha Kappalaisentalo tarjosi Porvoon Taideyhdistyksen yhteisnäyttelyn. Monenlaista merellistä maisemaa oli asetettu esille minulle mieluisalla ilmavalla tyylillä. Lisäksi Taidetehtaalla vierähti tovi jos toinenkin, sillä tarjonta oli runsas ja mielenkiintoinen. Silloin Taidehallissa oli esillä Saara Piispan töitä. Taidelainaamo Konstassa pääsimme tutustumaan lukuisten meille entuudestaan vieraiden taiteilijoiden tuotantoon.

Kannattaa antaa hetki nykytaiteelle, vaikka ei lukeutuisikaan taideharrastajien joukkoon. Kuvataide antaa suuria elämyksiä, jos on sille avoin ja antaa taulujen tarinoiden viedä mielikuvitusmatkalle.

Pääsin minä sitten sille niin haikailemalleni herkkukätkölle. Brunbergin tehtaanmyymälään liittyy hyviä lapsuuden kesämuistoja – siltä ajalta kun aina paistoi aurinko. Tähän toimintaan liittyy paradoksi: Mitä harvemmin näitä herkkuja syö, sitä paremmalta ne maistuvat.

Pieni lepotauko tuli tarpeeseen, jotta jaksoi lähteä taas seuraavalle herkkuapajalle.

Kaverin suosituksesta olimme tehneet varauksen ravintolaan nimeltä Sicapelle. Nimi on vähän yllättävä hienolle ravintolalle, mutta sen takana on tarina. Pariisin Ville eli Ville Vallgren oli kuuluisa suomalainen kuvanveistäjä. Hänen kädenjälkeään on mm. Havis Amanda Helsingin Kauppatorilla. Villen kotona osattiin nauttia elämästä; ateljeessa elettiin taiteelle ja pihalla hoidettiin puutarhaa ja kasvatettiin sikoja. Eräänä päivänä iloa pursuaviin hetkiin ystävien kanssa tuli särö, sillä Akseli Gallen-Kallelan koira tappoi Villen lemmikkiporsaan, SikaPellen.

Tämä historiallisia tarinoita pursuava miljöö tarjosi ehkä jopa tähän asti parhaimman ravintolakokemuksen.

Ruoka oli erinomaista, kekseliästä ja täyttävää. Palvelusta annan myös täyden kympin, sillä tunnelma oli rento ja saimme kuulla esittelyt jokaiselle annokselle ja juomalle.

Illallisen jälkeen olo oli niin euforinen, että aloin ymmärtää maamme suurten taiteilijoiden hedonistista elämäntyyliä. Koko elämä ei kuitenkaan ole yhtä nautintoa. Se on tullut todettua. Tähän liittyy toinen paradoksi: Mitä enemmän elämä on kolhinut, sitä suuremmin osaa arvostaa välillä niin itsestäänselvinä pidettyjä asioita kuten iltaa hyvässä seurassa nautinnollisen ruuan äärellä.

Ravintola oli nappiosuma, mutta niin oli hotellikin. Pariisin Ville on tyylillä sisustettu ja sijainti aivan vanhan kaupungin ytimessä salli meidän nauttia kujakaupungin ulkomaatunnelmasta läpi yön.

Aamiaisella taas hemmoteltiin. Kun katson tätä kuvaa aamiaispöydästä, minulle tulee kauhea ikävä takaisin tälle meidän pienelle matkalle.

Tämä meni nyt taas yltiöpäisen hehkuttamisen puolelle, mutta en millään keksi mitään pahaa sanottavaa koko reissusta. Miksi ihmeessä matkustaisin lentäen viikonloppumatkalle, jos voin paljon lähempänä saada vähintään yhtä suuria elämyksiä?

Seuraavana päivänä oli poljettava takaisin. Mahtavan mässäilyn jälkeen tuntui hyvältä antaa taas lihaksille vähän työtä. Paluumatka sujui jo kuin vanhoilta tekijöiltä, vaikka pyöräilykilometrejä ei ollut ennestään kasassa kovinkaan paljon.

Reilun vuorokauden matkan jälkeen olo oli todella kuin olisi käynyt viikon lomamatkalla. Jos virkistäytyminen on näin helppoa, niin mihinkäs lähtisimme seuraavaksi?

Puulan parhaat palat

Kajakkimelonta on urheilulaji, johon olen täysin koukkuuntunut. Sen lähemmäksi luontoa tuskin pystyy pääsemään. Laji on oikein harrastettuna hurjan tehokasta liikuntaa, joka auttaa niska-hartiaseudun ongelmiin. Sivutuotteena saat timmit vatsalihakset, mitä moni ei varmasti pistä pahitteeksi.

Meloessa vesistössä elelevät linnut päästävät lipumaan usein hyvin lähelle. Näillä retkillä onkin tullut koettua hienoimpia luontokokemuksia. Vai miltä kuulostaisi seurata lähietäisyydeltä laulujoutsenperheen iltapuuhia tyynessä kansallismaisemassa täydellisessä hiljaisuudessa? Tai lipua vähintään 32 kuikan parven keskelle kuuntelemaan näiden lintujen tarinointia viimeaikaisista tapahtumista?

Yleensä aina nämä kaikista tunnelmallisimmat hetket tapahtuvat ilman kameraa. Nykyään lähes kaikki asiat ikuistetaan valokuviin, mutta onneksi on vielä asioita, jotka täytyy elää tapahtumahetkessä. Luontoelämysten kokeminen pelkästään kameran linssin läpi on kuin seuraisi luontodokumenttia televisiosta.

Metsämajan väki lähti heinäkuussa kahden yön melontaretkelle Etelä-Savon Puula-järvelle. Menopelinä toimi viime kesän kajakkiretkeltä tuttu kaksikko.

Kajakkiin pakattiin teltta, makuualustat ja -pussit, trangia, juomavesisäiliö ja ruokaa kolmen päivän tarpeisiin. Kerrankin oli niin kova helle, että retkelle pystyi lähtemään varmana siitä, ettei tule palelemaan edes yöllä. Vaatevarasto rajoittuikin aika pitkälti uima-asuun.

Reittisuunnitelma oli tehty summittaisesti sen mukaan, mitkä paikat näyttivät kartalla kaikista mielenkiintoisimmilta. Emme tienneet tarkkaa melomisvauhtiamme, joten suunnitelmiin piti jättää muutosvaraa.

Kajakki laskettiin iltapäivällä auton katolta vesille Suonsalmella. Alkuinnostuksessa meloimme rivakkaa tahtia, jotta pääsisimme pian näkemään kauempana autoteistä siintäviä pieniä saariryhmiä.

Parin tunnin alkulämmittelyn jälkeen iski jo nälkä, joten oli ensimmäisen tauon paikka. Olisihan sitä tämmöiselle tauolle pysähtynyt mielellään vaikka ilman nälkääkin.

Kartta- ja kompassivastaavana toimi mieheni. Se on kohtuullisen haastava tehtävä maisemassa, jossa näkyy kymmeniä toisiaan muistuttavia saaria. Pysyimme hyvin kartalla, mutta se vaati jatkuvaa keskittymistä ja tarkkaavuutta.

Ilma oli hyvin kuuma, joten melonnasta väkisinkin lentävät vesiroiskeet olivat ihanan vilvoittavia. Jätimme roiskeilta suojaavat aukkopeitot jo ihan alkumatkasta pois, sillä ne saivat jalkatilan lämpötilan nousemaan epäinhimillisiin lukemiin. Tavarat oli pakattu vedenkestäviin kasseihin, joten roiskeista ei ollut niillekään haittaa.

Nähtyämme pienen hiekkarannan autiolta vaikuttavassa saaressa, pysähdyimme kunnon vilvoittelu-uimatauolle. Mikäs sen mukavampaa! Olo oli kuin suuremmallakin seikkailuretkeilijällä.

Innostus lisäsi energiaa niin paljon, että yöpymispaikkaa valitessamme olisimme jaksaneet meloa vielä vaikka kuinka. Aurinko kuitenkin teki laskuaan, joten rantautuminen oli tehtävä.

Yöpaikaksi valitsimme saaren, joka oli niin jylhä, että siinä oli vain pieni kaistale, josta hiukan vaivoin pääsi rantautumaan. Tässä auttoi aiemmilta retkiltä kertynyt kokemus kajakista nousemisessa, niin ei onneksi tullut keikautettua koko kaksikkoa nurin.

Maisemat olivat ehdottomasti vaivannäön arvoisia!

Teltta pystyyn, peseytyminen Puulan jättikylpyammeessa ja illallinen tulille! Tai tällä kertaa ei kirjaimellisesti tulille, sillä retkeilijän velvollisuuksiin kuuluu kunnioittaa voimassa olevaa metsäpalovaroitusta. Onneksi on trangia.

Teltassa ei liiemmin ollut tarvetta kömpiä makuupussiin sisälle. Ai että olisikin mahtavaa nukkua taivasalla ilman makuupussia. Hyttyset pitävät huolen, etten heittäydy sentään ihan näin luonnonlapseksi.

Aamulla päätin hyödyntää kotisaaremme lähiruokatarjonnan. Suomen jokamiehenoikeuksista saa olla yltiökiitollinen! Tänäkin aamuna olo oli aivan kuin olisin käppäillyt unelmieni kotipihalla – ja vielä täysin luvallisesti.

Puuroon löytyi kaarnikkaa eli variksenmarjaa. Kaarne tarkoittaa muinaisella suomenkielellä korppia, joten oikeastaan näiden kuuluisi olla korpinmarjoja.

Keittiömme tällä saarella sijaitsi sellaisen puun juurella, jota muistelen vieläkin kunnioittavasti. Tällä puulla – jos jollain – on sitä suomalaista sisua. Katsokaa nyt sen kasvualustaa! Samanlaista olosuhteista riippumatonta sinnikkyyttä tahdon vaalia omassa kuntoutuksessanikin.

Poistuessamme saarelta kipusimme heti naapurisaaren rannoille, jotta saimme vielä hetken ihailla jylhää yöpaikkaamme. Olihan noissa rannoissa haastetta, mutta kyllä kannatti.

Matkan kulku jatkui, ja sain heti palauttaa mieleeni pientä nöyryyttä oman kunnon kaikkivoipaisuuden suhteen. Edellisen päivän intomelonta nimittäin tuntui.

Siitä ne lihakset taas lämpenivät ja jaksoivat paahtaa uusia, upeita maisemia kohti. Rankimpia olivat isot selät, joissa aallokko nousi vaahtopäille. Näitä aaltoja kohdatessa sai vähän enemmänkin vilvoitusta syliin, mutta sehän ei haitannut. Hauska kokemus oli, kun pääsimme kaksikolla pieneksi hetkeksi aallonharjalle surffaamaan. On siinä vielä treenaamista, mutta pienet haasteet tekevät lajista kuin lajista mielenkiintoisen.

Lounaaksi maistui lähisäilyke uusien perunoiden kanssa. Puulan oma särki on sitten hyvää! Enpä olisi uskonut, kuinka maukasta tämmöinen säilykeruoka voi olla.

Retkellä aikaa menee tietysti paljon kaikkeen muuhunkin kuin itse etenemiseen. Tänä toisena retkipäivänä pysähtelimme useaan otteeseen uimaan, nauttimaan auringosta ja ottamaan päikkärit lounaan päälle. Melomiseen kului aikaa yhteensä 4 tuntia koko päivän aikana. Tahti oli melko rivakka, joten paljon enempää ei olisi jaksanutkaan.

Tässä vaiheessa aloin huomata, että vaikka lihakset happoutuivat pikkuhiljaa, niin niska-hartiaseutuni voi paremmin kuin pitkään aikaan. Minulla on vakavasta niskavammastani johtuen jatkuvia ongelmia lihasjäykkyyksien, kipujen yms. kanssa. Oli suunnaton ilo huomata, että kajakkimelonta teki saman työn, mitä OMT-fysioterapeuttini saa aikaiseksi manuaalikäsittelyllä. Vuorotahtinen, lihaskuntoa vaaliva liike näyttää olevan avain onneen.

Toisena iltana oli taas vaikean valinnan paikka yöpymissaaren suhteen. Lähisaarilla näkyi muitakin retkeilijöitä, joten perisuomalaiseen tapaan valitsimme sen saaren, jossa ei ollut muita asukkaita.

Teltta pääsi ekstranopeasti pystyyn, sillä nälkä kurni kovin päivän urheilusuorituksen jälkeen. Tässä saimme muistutuksen siitä, kuinka tärkeää on ottaa ruokaa mukaan tarpeeksi. Nälkä ei ole kiva retkikaveri.

Keho ja mieli rauhoittuivat tehokkaasti, kun istuskelimme iltaa rantakalliolla näissä maisemissa.

Kolmantena päivänä tavoitteemme oli meloa kartasta löytämäämme satamaan, josta kajakin saisi helposti auton kyytiin. Matkaa oli vajaa 4 tuntia, mutta aikaa kului taas reilusti enemmän runsaan tauotuksen ansiosta.

Ilmassa oli ukkosta, joten saimme olla tarkkana, ettemme jää vesille taistelemaan salamoita vastaan. Ukkosrintama osui sopivasti kohdalle juuri silloin, kun olimme muutenkin rantautuneet lounastauolle. Vettä satoi kaatamalla, mutta kastuminen ei edelleenkään haitannut harvinaisen lämpimän ilman takia.

Ukonilmaa pidellessä oli aikaa ihastella koristeellisia rantakallioita.

Kallioilta löytyi myös erijänniä jäkäliä.

Kun jännät jutut oli tutkittu huolella, saattoi käydä makuulle tälle pehmoiselle pedille ja noukkia ympäröivistä mustikanvarvuista naposteltavaa.

Matka jatkui viimeiselle spurtille ukon kadottua varmuudella kauemmas räyhäämään. Nyt otettiin lihaksista irti kaikki voimat, joita niillä vielä oli tarjota. Vatsa-, selkä-, hartia- ja jopa pakaralihakset tuntuivat euforisen väsyneiltä kohdatessamme retken päätepisteen Mainiemen satamarannassa.

Tästä linkistä löytyy Puulan kartta, johon on piirretty reittimme sinisellä viivalla. Matkaa kertyi kolmelle päivälle yhteensä noin 80 kilometriä.

Puula on todella kaunis järvi. Voimme lämpimästi suositella sitä retkikohteeksi.

Mihinhän sitä lähtisi ensi kesänä?

Metsämajassa juhlitaan!

Metsämaja on nyt vuoden vanha!

Vuoteen on sisältynyt paljon hienoja kokemuksia luonnon virkistävästä, inspiroivasta ja parantavasta otteesta, monenlaisia makuja läheltä saaduista raaka-aineista sekä käsillä tekemistä vuoroin puikoilla tai siveltimillä.

Jatkossa samat teemat saavat uusia juttuja ja uutuutena Metsämajassa aloitetaan lähiseutumatkailu. Aina ei tarvitse mennä kovin kauas saadakseen lääkettä matkakuumeeseen.

Tässä on kooste kaikista Metsämajassa tähän asti julkaistuista jutuista jaoteltuina kategorioiden mukaan:

Eläimet
Hevosvoimaa
Joulutunnelmaa

Käsityöt
Huivihihatin
Apina-amigurumi ja kaverit
Kukkapannunalunen

Kuvataide
Maisemia maalaten

Luontokuvat
Karhusafari
Näkymiä sienimetsältä
Jännä juttu
Koreat korennot
Metsämajava
Heijastuksia
Talven maisemia
Kevään hehkua
Metsomaja
Lehtoa pitkin leirinuotion ääreen
Hosurit hillan perässä

Metsän antimet
Suomuurainmetsästys
Mustikkablinit
Koivukuorinta
Kajakkiretki
Näkymiä sienimetsältä
Sesonkiherkkuja
Sieniruokien aatelia
Marraskuista marjastusta
Metsäkeitto
Kevätkeitto
Poimulehteä pöytään
Kesän paras nokkospiiras
Keskikesän kuulumisia
Sesonkisalaatti
Hosurit hillan perässä

Puutarha
Herukkahedelmäsalaatti
Mustaherukanlehtijuoma
Sesonkiherkkuja
Metsäkeitto
Hamppurilainen
Polttaa!
Kasvilaari kerrostalopihassa
Poimulehteä pöytään
Jääteetä janoon
Mansikka-balsamicopizza
Raparperia ja rosmariinia

Reseptit
Mustikkablinit
Herukkahedelmäsalaatti
Mustaherukanlehtijuoma
Näkymiä sienimetsältä (herkkutattipasta)
Sesonkiherkkuja (Metsämajan sienikeitto, tomaatti-salvialeivät)
Sieniruokien aatelia (Metsämajan leppärouskurisotto)
Marraskuista marjastusta (katajainen puolukkahyytelö)
Metsäkeitto
Hamppurilainen (hamppupihvit, guacamole)
Kevätkeitto
Poimulehteä pöytään (peruna-poimulehtikeitto, kasvispannukakku)
Kesän paras nokkospiiras
Sesonkisalaatti
Jääteetä janoon
Mansikka-balsamicopizza
Raparperia ja rosmariinia (raparperi-rosmariinipaistos)

Retkeily
Suomuurainmetsästys
Karhusafari
Kajakkiretki
Näkymiä sienimetsältä
Jännä juttu
Talven maisemia
Viikko laduilla
Kevään hehkua
Metsomaja
Lehtoa pitkin leirinuotion ääreen
Hosurit hillan perässä

Urheilu
Kajakkiretki
Viikko laduilla
Lehtoa pitkin leirinuotion ääreen

Nämä vanhat jutut tulevat aina uudestaan ajankohtaiseksi vuodenaikojen kierrossa. Toivottavasti tämä kooste helpottaa juttujen selailua.

Metsämajassa odotetaan seuraavalta vuodelta paljon täydennystä jokaiseen kategoriaan. Kuulisin myös mielelläni juttutoiveita teiltä lukijoilta. Mikä kategoria kiinnostaa eniten? Löytyisikö joku erityinen aihe, josta haluaisitte lukea ja nähdä kuvia?

Lehtoa pitkin leirinuotion ääreen

Tähän mennessä sateiselta vaikuttanut kesä soi meille parin päivän metsäretkeen aurinkoa ja sopivasti lämpöä. Lähdimme patikoimaan Nuuksion itäosiin, jossa emme olleet aiemmin käyneet.

Reitin alkumatka kulki Brobackan lehtometsän läpi. Tunnelma oli yllättävän erilainen havumetsään verrattuna. Ihan kuin olisimme saapuneet suomalaiseen viidakkoon.

Suurin nähtävyys meille oli pähkinäpensaat, jotka muodostivat kaarevia lehtikattoja kulkureittimme ylle.

Pähkinöiden raakileita katsoessa en voinut olla haaveilematta niiden maistamisesta kypsänä. Eipä sitä kovin usein saa Suomessa poimia pähkinöitä suoraan pensaasta suuhun.

Lehdon taittuessa havumetsään kaivoimme kartan ja kompassin esille. Edessä oli useamman tunnin patikointi rinkat selässä. Tämä se vasta olikin sitä niin muodikasta toiminnallista harjoittelua. Kaatuneiden puiden ylitys, alitus tai kierto toi vaihtelua tasaiseen talsimiseen.

Oman haasteensa antoi pohjan muuttuminen välillä upottavaksi suoksi. Suossa tarvoimme, kunnes imun käydessä liian ylivoimaiseksi hypimme eteenpäin suohon laonneiden oksien pitovoimaa hyödyntäen. Oksat ja puolilahonneet puunrungot toimivat kuten lumikengät upottavassa hangessa. Samalla sai loistavaa tasapainoharjoitusta painavan rinkan tuodessa lisähaasteensa peliin. Sen voin sanoa, että tämä ei ollut helppoa!

On ollut ilo huomata, kuinka tasapainoni on kehittynyt. Varhain vammautumisen jälkeen opetellessani kävelyä uudestaan kuljin metsässä lähinnä puuta puun perään halaten, mutta nykyään puiden halailu on enemmän vapaaehtoista.

Suosta selvittyämme osui polulla vastaan jotain ihanan kirkkaan keltaista. Kantarellipienokaiset ne sieltä puskivat maailmaan.

Hetken hengähdystauolla hiidenkirnut toimivat kätevästi juomakuppina koirallemme.

On se kaunis.

Lounastauon vietimme ylhäisissä Hynkebergetin maisemissa. Trangialla valmistetun aterian jälkeen istahdimme saamaan lisäenergiaa pakuriteestä. Tästä ihmeaineesta tulee myöhemmin juttu Metsämajaan.

Etsi kuvasta perhonen.

Vääräjärven telttapaikka oli tyhjä meidän saapuessa sinne. Lihaksissa tuntui euforista hapotusta ja mieli oli väsymyksestä huolimatta korkealla kaikista päivän aikana koetuista näkymistä. Kyllä kelpasi pystyttää teltta ihan tyynen järven rantaan leirinuotion viereen.

Urhea retkikoiramme tahtoi nyt levätä hetken.

Uusi panoramanäkymän antava telttamme oli ensimmäistä kertaa käytössä. Oi, miksi emme ole hankkineet tämmöistä aiemmin?

Illalla tuli vähän vilu, mutta nuotion lämpö houkutteli istumaan ja fiilistelemään pitkän tovin. Kyllä se unikin sitten maittoi, vaikka oli vähän epäselvää, olisiko näin kesä-heinäkuun vaihteessa kuulunut sittenkin ottaa talvimakuupussi mukaan.

Seuraavana aamuna teltasta noustessa kovia kokemuksia reilun parin vuoden ajalta omaavat jalkani olivat vähän eri mieltä siitä, kuinka pitkään tänään patikoidaan. Onneksi kipu kuitenkin hellitti pian, kun vain lähti kävelemään.

Palasimme hiukan lyhyempää reittiä, vaikka ponnisteltavaa riitti silti muutamaksi tunniksi. Paluureitillä oli useampi jyrkkä mäki, jolloin pakarat alkoivat huutaa armoa. Tämä patikointitreeni jos jokin kehittää kestävyyttä lihaskuntoon.

Matkan varrella meille konkretisoitui, kuinka tärkeitä kansallispuistoalueet ovat. Heti poikettuamme ulos suojelluilta alueilta, vastassa oli metsähakkuita. Äkkiä takaisin elävään metsään!

Yhdessä kohtaa taisimme vähän eksyäkin, mutta onneksi seuraava arvaus suunnasta osui oikeaan.

Erään mäen huipulla näkyi ikään kuin hahmo päivittelemässä menoamme.

Samoilla kalliorinteillä näimme kallioimarretta, jonka juuret ovat metsän karkkia. Näistäkin kerrotaan Metsämajassa lisää syssymmällä.

Olipas mukava retki! Illalla raukean, muutamalla oksan ja kiven puraisulla väritetyn kehon oli aika antaa levätä ja palautua.

Retken jälkeen jäin muistelemaan erityisesti matkan varrella vastaan tulleiden maariankämmeköiden kauneutta. Suomen metsien kukat eivät liiemmin jää jälkeen tropiikin serkkujen koreudesta. Suomessa niiden herkkä kauneus avautuu kuitenkin useammin vasta kun pysähtyy ja todella katsoo.

Viikko laduilla

Koko talven ajan olen halunnut päästä hiihtämään. Mahdollisuuksia siihen harrastukseen ei kotipaikkakunnalla ole paria lenkkiä enempää tarjoutunut, vaan aika on kulunut lähinnä talvea odotellessa.

Viime viikko onneksi korjasi tilanteen, sillä lähdimme lomalle Pohjois-Suomeen. Vuokrasimme mökin mahdollisimman rauhalliselta alueelta, jossa saisimme hiljentyä luonnosta nauttien koko viikon ajan. Tämä osa suunnitelmasta onnistui täydellisesti!

Kelit olivat pohjoisessa vielä vallan mainiot hiihtoa ajatellen. Kovat pakkaset eivät olleet riesana, mutta lunta riitti silti vaikka Etelä-Suomelle jaettavaksi asti. Matkaseurueeni päästeli välillä pientä marinaa suksien heikosta pidosta, mutta minä sain nauttia uusista Optigrip-suksistani, jotka olivat hyvin optimaaliset hiukan nollan alapuolella seilaavaan lämpötilaan. Luistosta jouduin välillä vähän tinkimään, mutta tulipa ainakin urheiltua senkin edestä.

Ehdottomasti kauneimman ja rauhallisimman hiihtoympäristön tarjosi Riisitunturin kansallispuisto. Puissa oli ajoittain melkein enemmän naavaa kuin itse puuta, lumipeitteen ainoat jäljet ladun ulkopuolella olivat eläinten tassuista peräisin, ja välillä huomasi kuukkelin tervehtivän tunturipuun oksilla. Tunnelma oli tarunomainen. Aika ajoin täytyi pysähtyä kuuntelemaan parasta ääntä: täydellistä hiljaisuutta.

Kaikki ei aina voi sujua suunnitelmien mukaan. Meillä oli suuret – ehkä vähän turhankin suuret – suunnitelmat erävaelluksesta metsäsuksilla. Toiveikkaina pakkasimme ahkioon lämpimät makuupussit, hyvät eväät, kompassin ja kartan. Ajatuksissa oli suunnata talvisen luonnon keskellä yöksi tunnelmalliseen autiotupaan.

Tämä suunnitelma jäi toteutettavaksi seuraavaan kertaan, sillä erämaahiihtoreitin kunto ei ollut ihan sellaista laatua, mitä olimme toivoneet.

Tämä takaisku ei koitunut niin mahdottoman harmittavaksi, kun kaivoimme ahkiosta eväät esille ja valmistimme nuotiolounaan. Maisemat lohduttivat myös, vaikka niitä olisi halunnut katsella enemmänkin. Onneksi ne maisemat pysyvät siellä odottamassa meitä.

Hiihdimme viikon aikana paljon, ja vastapainoksi täytyi myös saunoa paljon. Vuokraisäntämme käytti yhden päivän valmistaakseen meille taivaallisen saunakokemuksen savusaunassa ja avannossa. Saunassa vierähti koko pitkä ilta, kunnes oli pakko lähteä nukkumaan, kun lihaksissa vielä oli vähän liikuntakykyä jäljellä sänkyyn kapuamista varten.

En ollut koskaan ennen käynyt avannossa. Minua on melko hankala saada järveen kesälläkään, joten pääsin yllättämään itseni tämän talvisen uima-altaan äärellä. Jäin heti koukkuun.

Illan kulku kiersi samaa kehää: pulahdus jäätävään, jopa hiukan hyvällä tavalla kivuliaaseen tunteeseen ja rauhallinen tallustelu takaisin savusaunan lempeisiin löylyihin nauttimaan endorfiinihumahduksesta. Välillä löylyistä ulos kuuntelemaan pihapiirin helmipöllön huhuilua ja juomaan avannosta lasiin nostettua putipuhtoista vettä.

En ole varmaan koskaan nukahtanut yhtä nopeasti sekunneissa kuin tämän illan jälkeen. Bonuksena huomasin, että avannossa pulahtaminen kävi minulle kipulääkkeestä vammoistani johtuviin kroonisiin kiputiloihin. Tätä lisää!

Kajakkiretki

Melomalla pääsee ujuttautumaan vesistön keskelle osaksi luontoa. Hiljaisuus ja rauha tarttuvat väkisinkin omaan mieleen. Eläimet päästävät lähelle seuraamaan niiden elämää, ja kesäinen luonto tarjoaa parastaan eväiden suhteen. Siinä muutama syy, miksi lähdimme kajakilla yöretkelle loppukesän järvimaisemiin.

Minulla ei ole liiemmin kokemusta kajakilla melomisesta, ja herkästi oireilevat vanhat selkärankavammani vähän jännittivät ennen lähtöä. Alkuun tuntuikin, että olen tullut kaksikkokajakkiin vain matkustajaksi, ja mieheni saa meloa meidät niin pitkälle kuin jaksaa. Melominen otti kovasti voimille, mutta kyseessä olikin vain hiomaton tekniikka. Kun sain takana istuvalta ohjeistusta ja keskityin ottamaan koko kropan työntekoon mukaan, melominen alkoi tuntua paljon miellyttävämmältä. Mitä pidemmälle ehdimme, sitä paremmalta tuntui. Kartan ja kompassin avulla suunnistimme syvälle Järvi-Suomen luonnonrauhaan.
Tavoitteena oli löytää majapaikaksi saari kauniilla maisemilla kaukana ihmisasutuksista. Meloimme rauhassa usean tunnin ajan. Välillä pysähdyimme hetkeksi nauttimaan hiljaisuudesta ja ihailemaan yli kymmenen kuikan parvia. Yksi pidempi pysähdys tuli, kun eräs pienen pieni saari näytti suorastaan pullistelevan juolukoita. Eihän niitä nyt sinne voinut jättää!

Loppuillasta alkoi jo hiukan hämärtää, mutta emme olleet löytäneet majapaikkaa. Ongelmana oli, että vaihtoehtoja oli aivan liikaa. Meloimme saaria ristiin rastiin, kunnes lopulta osasimme tehdä päätöksen. Erittäin hyvistä vaihtoehdoista valikoitui täydellinen saari, jossa oli marjoilla peitelty rinne ja tunnelmalliset rantakalliot avaraan maisemaan. Siitä sitten kajakki rantaan ja telttaa pystyttämään.

Lihaksissa tunsi jo selvästi tehneensä töitä. Ei vain käsivarsissa, vaan vatsassa ja selässä pitkälle pakaroihin asti. Onneksi olin saanut päivän aikana unohtaa vammani, koska ne eivät tällä kertaa muistuttaneet itsestään rankasta fyysisestä ponnistuksesta huolimatta. Hukkaan meni sekin retkeä edeltänyt jännitys. Venyttelyiden jälkeisissä raukeissa endorfiinihöyryissä sytytetty nuotio rantakallioilla tarjosi lämpöä ja valoa pimenevään iltaan.
Enää ei tarvinnut lisätä yhtälöön kuin nuotiolla valmistetut eväät, niin tämä kaksikko oli erittäin valmis nukkumaan.

Aamu lähti käyntiin tutustumalla tarkemmin saaren marjatarjontaan. Mustikkaa ja variksenmarjaa löytyi runsain mitoin. Niistä ja edellisenä päivänä kerätyistä juolukoista valmistui varsinainen superfood-rahka, joka pannukahvin kera nautittuna antoi kummasti energiaa jatkaa tutkimusretkeä luonnon kauneutta ihailemaan.

Paluumatkan meloimme eri reittiä, jotta pääsisimme näkemään mahdollisimman paljon erilaista maisemaa. Seuraa meille piti jo tutuiksi tulleet suuret kuikkaparvet. Hengitys lähes salpaantui, kun varsinaiseen kansallismaisemaan ilmestyi laulujoutsenpariskunta viiden poikasen kanssa. Pääsimme hyvin lähelle tätä kaunista perhepotrettia, mutta kameran ollessa ulottumattomissa muisto täytyi tallettaa vain omaan päähän.

Kummasti matkan varrella alkoi taas hiukoa, joten pysähdyimme jylhän kallioseinämän ääreen. Mukana oli pasta-aineksia, joista syntyi hyvää ja yksinkertaista. Ympäröivä luonto houkutteli kokeilemaan tarjoamiaan makuja ja uusia makuyhdistelmiä. Siinä istuskellessa syntyikin ajatus ja innostus kehitellä jatkossa uudenlaisia retkiruokia, joissa hyödynnetään enemmän luonnon sesonkiraaka-aineita. Mahdollisuuksia on loputtomasti!

Ruokailun jälkeen retkemme olikin jo loppusuoralla. Vielä viimeiset melko polttelevat spurtit melaa heilutellen, ja saavuimme takaisin mökkirantaan. Olo oli vahvasti sen mukainen, että jos retki jatkuisi vielä, olisi ”vaarana” meloa itselleen pyykkilauta vatsan paikkeille. Ehkä se riski täytyy ottaa ensi kesänä. 😉 Tämän retken täydellinen päätös oli sauna pitkän kaavan mukaan, pulahdus järveen ja illallinen mökin terassilla.