Tänä syksynä Metsämajan väki suuntasi ruskaretkelle erämaista erämaisimpaan erämaahan siinä toivossa, että saamme kulkea omia polkujamme ja kohdata luonnon villejä asukkeja. Kohteenamme oli Pohjois-Lapin Inarin ja Utsjoen alueelle ulottuva Muotkatunturien erämaa-alue.
Lähtöpäivän iltana piäkaapunkin rautatieasemalla huomasimme iltalehdistön lupaavan meille hyvää reissua. Nämä ennusteet mielessä oli mukava vaipua uneen yöjunan kehtomaisessa keinutuksessa.
Kivuttuamme ylös Suomineidon helmoja kokonaisen yön ja päivän, saavuimme Muotkan Ruoktuun. Legendaarinen Hans-isäntä antoi meille vinkkejä alkumatkalle. Kyselimme toiveikkaina, onko tunturissa nähty suurpetoja. Hans kertoi tarinan, kuinka jonkun pienen porukan reitin varrelle oli osunut päivälevolla makoillut karhu. Karhu oli säikähtänyt tulijoita, noussut takajaloilleen ja painellut käpälämäkeen sen siliän tien. Kävisipä meillekin noin hyvä tuuri, pohdimme.
Suunta kohti ylänköä!
Vaelluksen alkumetreillä totesimme, että puissa on upea ruska, mutta maaruska on täplittäistä ja näyttää olevan vasta tuloillaan. Maaruskan puutteeseen vaikutti toki myös se, että aluskasvillisuus oli pääasiassa ikivihreää variksenmarjaa. Olemme ehkä keskivertoa kriittisempiä matkaajia, sillä viime vuonna ensimmäinen ruskaretkemme UK-puistoon osui harvinaisen upeaan puu- ja maaruskan yhteisloistoon.
Positiivarina tosin ajattelen, että keltaoranssi ja vihreä sopivat yhteen kaikista parhaiten.
Lämpöä riitti, mutta Beldojohkan ylitys oli silti varsin raikastava kokemus.
Suuresta vastustelustani huolimatta hankitut Crocs-kopiot osoittautuivat heti alkumatkasta päteviksi jalkineiksi grammanviilaajien retkikavereina. Ne ovat kevyet kantaa rinkan remmeissä, suojaavat jalat joenpohjan kiviltä ja antavat iltaisin leirissä vaelluskenkiin uupuneille jaloille ilmavamman ratkaisun.
Seurasimme Peltojokea, kunnes oli aika nousta Soavveljavrrecopman(menikö oikein?) huipulle. Tässä vaiheessa kerrottakoon, että vaellusreitistä tulee kartta nähtäville moniosaisen kertomuksen loppuvaiheilla.
Hiukan kun maltoimme kulkea ylemmäs, niin johan sitä ruskaloistoa säkenöi sekä horisontin ylä- että alatasossa.
Riekot nauraa käkättivät meille ja pyrähtelivät vierestä lentoon, kun niiden luotto erinomaiseen suojaväriin loppui.
Leiriytyminen tunturissa edellytti ratkaisua vesipulmaan, tunturipurot kun eivät ylety huipulle asti. Kätevänä vesiastiana toimi retkeilytarvikeliikkeestä hankittu kuivasäkki, joka piti hyvin vesilastin sisällään. Tämä vesi riitti ilta- ja aamuruokiin.
Me olemme vähän lellittyjä olentoja luontokokemusten suhteen. Tälläkin reissulla luonto pisti parastaan heti ensimmäisenä yönä.
Vajaan 6 tunnin taivalluksen jälkeen pystytimme leirin pienen tunturin huipulle. Leiri käsitti tällä kertaa vain makuualustan ja -pussin. Kuka nyt telttaan menisi, kun on kirkas yö tiedossa?!
Taivas tummeni pikkuhiljaa ja tähdet syttyivät yksitellen. Makoilimme maassa ja katselimme tähdenlentojen suihketta. Tunturin laella oli kova, mutta kohtalaisen lämmin tuuli. Talvimakuupussi piti lämmöstä huolen, mutta tavaroista sai pitää tarkkaan kiinni, etteivät ne lähteneet muille maille vierahille.
Kun illan pussipasta-ateria oli nautittu ja kuumat kaakaot juotu, alkoi THE show. Se vasta oli jotain! Meidän elämämme ensimmäinen kunnon revontulinäytös.
Tulet tanssahtelivat kuin kiihkeän nopeassa balettiesityksessä. Silmiä ei malttanut sulkea hetkeksikään, ettei jäisi juonenkäänteitä näkemättä. Asetuimme makuulle lämpimän pussin sisään ja seurasimme suoraan yläpuolellamme esityksen kruunua eli revontulikoronaa. Pääosassa esiintyivät vihreät ketunhännät ja magentan hohde viherkeltaisten reposten keskiössä.
”Ottakaa minut mukaan!”
Metsämaja 