Aamun sarastaessa uskomattoman revontulinäytöksen jälkeen täytyi ihan miettiä, missä olemme ja tapahtuuko tämä oikeasti.
Aamuvalon näkymä leiripaikalta sai minut tekemään päätöksen, että jos tämä on satua, hyvä niin. Todellinen elämä on aina välillä sen verran rankkaa, että pieni piipahdus surrealismissa toimii piristeenä.
Lähdimme talsimaan muotkaa eteenpäin kompassin osoittamaan suuntaan. Muotkatuntureilla ei ole merkittyjä polkuja, mutta polunpätkiä löytyi silti tiheään. Ne olivat kengänjäljen mallista päätellen porojen polkuja. Seurasimme näitä reittejä pieniä pätkiä, mutta porojen konsensus on ollut hyvin häilyvää, joten ihmisnäkökulmasta katsottuna reitit olivat melko epäjohdonmukaisia.
Aavaa riittää. Ainut ääni oli tuulen humina ja ajoittaiset lintujen merkkisoinnit. Emme nähneet ketään missään. Paitsi jos pysähdyimme tarkkailemaan maisemaa varpuperspektiivistä, niin meille avautui jopa vilkas yhteiskuntavilske. Koloja ja käytäviä risteili ympäriinsä, ja aina välillä näimme vilauksen pyöreänpulleista sopuleista.
Maa oli jälleen täynnä marjaa, kuten Lapissa kuuluukin olla.
Puisen maiseman seasta lähti ajoittain riekkoja lipettiin, ja puurajan yläpuolella kökötti kiirunoita suojaväriinsä luottaen.
Voin kuvitella kuinka mukavat nuo untuvatöppöset ovat tuulen tuivertaessa pakkasasteiden puolella.
Peltotunturin huipulla oli tilaa hengittää.
Huipulta oli hulppeat näkymät Peltojärvelle. Kuvan oikeassa laidassa näkyy myös tämän erämaan korkein tunturi, Koarvikodds.
Emme aina malttaneet pysähtyä tauolle ihan ajoissa, vaan vasta nääntymisen lähestyessä. Energiapitoinen ruoka on on vaelluksella ihan ehdoton juttu. Siellä ei lasketa kaloreita – paitsi että miten niitä saa mahdollisimman paljon. Suklaa näissä maisemissa virvoittaa pahastikin uuvahtaneen kulkijan.
Toisen vaelluspäivän tavoitteena oli päästä Peltojärven eteläpuolelle. Kuljimme koko päivän tunturiaavaa pitkin kohde kiikarissa.
Matkan varrella tuli vastaan paradoksaalinen rinnesuo. Avara ylänkömaisema, jyrkähkö rinne, tupasvillat, lakan lehdet ja märän turpeen loiske ovat yllättävä yhdistelmä.
Lopulta perillä pistimme leirin pystyyn pienen kumpareen päälle. Leirialuetta tutkiskellessa teimme kummallisen löydön: yhden puun oksalla roikkui päätön myyrä tmv. jyrsijä. Se oli ihan tuore vielä. Olikohan se pudonnut joltain linnulta?
Polttopuita kerätessä kauempana taivaalla näkyi kotka ja samaan aikaan läheltä lensi ohi laulujoutsen, joka töräytti ilmoille äänekkään tervehdyksen. Emme siis olleet yksin.
Illan hämärtäessä sytytimme nuotion ja nautiskelimme rauhassa herkkujen herkkua eli hiukan tuunattua pussipastaa ja paahdettuja vaahtokarkkeja. On se kumma miten noissa olosuhteissa kaikki ruoka on aivan taivaallisen makuista. Hyvä niin, sillä todelliset gourmet-annokset olisi vaikea kantaa selässä koko viikon ajan. Parasta tietysti ovat paikan päällä hankitut ruoka-aineet, lähiruokaa sanan todellisessa merkityksessä.
Nuotiolla istuskellessamme kävi jotain aivan ihmeellistä. Yhtäkkiä järveltä päin lensi jonossa kolme valtavan kokoista pöllöä. Pöllöt kiersivät meidät monta kertaa aivan läheltä ja tapittivat tiukasti silmiin. Hiukan aloimme jo huolestua, että olemmeko nyt pahastikin tiellä. Sitten pöllöt katosivat yhtä äänettömästi kuin ilmestyivätkin.
Mitä pöllöjä ne olivat? Vaikea sanoa, koska oli niin hämärää. Miksi niitä oli kolme? Onko kukaan kuullut, että pöllöt liikkuisivat laumassa?
Tästä tapahtumasta jäi paljon kysymyksiä leijumaan ilmaan. Mutta ainakin riippumassa olleen päättömän jyrsijän arvoitus ratkesi, sillä se oli kadonnut pöllöjen visiitin jälkeen. Huolestuivatko pöllöt, että meinaamme pistää myyrän tikun nokkaan, kun siinä niin herkuttelimme tulen ääressä?
Yö ei alkanut minulla ihan niin hyvin kuin edellinen. Olin ilmeisesti ylittänyt aikoinaan kovia kokeneen kroppani tiukentuneet sietokyvyn rajat, sillä kaikenmoista oikuttelua jatkui tunti tunnilta.
Tähdenlennot suihkivat jälleen ja yksi niistä jätti jälkeensä oikein pitkän ja paksun hännän. Minnehän sekin oli matkalla?
Taivas lohdutti unetonta.
Metsämaja 