Värit, tuoksut ja tunnelmat IV

Viides vaelluspäivä Muotkatuntureilla syyskuun ruskamaisemissa oli sarvipitoinen. Tiedostimme, että meidän ei varmaankaan kannata ottaa kannettavaksi kaikkia maastosta löytyviä sarvia. Rikkinäiset jätimmekin huoletta maahan, mutta ehjät oli tavallaan pakko ottaa mukaan. Niistä voi saada jotain hienoa aikaiseksi. En yhtään tiedä mitä, mutta asia on hautumassa.

Yksi poro oli näemmä tiputtanut maastoon vähän muutakin kuin pelkät sarvet. Löysimme muitakin poroja, joiden kohtalona oli ollut päätyä päivälliseksi.

Lapinhullut erämaahöperöt työstivät matkaa talsiessaan vaikka millaisia villejä ideoita sarvi-installaatioista. Katsotaan nyt, saanko lopulta mitään aikaiseksi. Ideaani varten minun täytyisi opetella useita eri tekniikoita, joten tässä saattaa mennä hetki. Mutta intoa riittää, eikös se jo riitä pitkälle?

Toistaiseksi sarvet toimivat käyttöesineenä arkisten eväiden kruununa.

Päivän löytö oli reilun kokoinen tervaskanto, jonka palasta nuuhkuttelin koko loppureissun. Ai että miten mieletöntä aromaterapiaa! Raikkaan tervaksinen tuoksu ilahduttaa minua vieläkin, sillä jemmasin palan myös kotiinviemisiksi.

Tervaskanto syntyy, kun puu kerryttää vauriokohtaansa pihkaa ja muita aineita kuten happoja, ja aineet reagoivat keskenään. Pihka muuttuu kiinteämmäksi tervakseksi, ja tällaisen puun palanen toimii erinomaisena sytykkeenä. Tervas syttyy aina, vaikka nuotion ainekset olisivat muuten vähän kyseenalaiset.

Viides päivä oli tihkusateinen, vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien rakosista.

Pystytimme leirin rehevään ruskajuolukkamaisemaan. Päivän paksu pilvimassa alkoi rakoilla entisestään ja aavistimme, että edessä olisi puolipilvisen illan ilot.

Leirin pystyttäminen jäi vähän vaiheeseen, sillä meidän oli kiirehdittävä vauhdilla läheisen kukkulan harjanteelle. Ymmärtänette miksi.

Elämäni ehkä superlatiivisimman auringonlaskun jälkeen maistui eväs tervasnotskin lämmössä. Hetken kun istui hiljaa, alkoi kuulla ympärillä sopuleiden rapistelua. Siihen hetkeen eivät maailman – eivätkä omankaan elämän – murheet yltäneet.

Viimeisenä kokonaisena vaelluspäivänä kävelimme pitkän matkan tasaista tahtia rauhallisin mielin. Nautimme hiljaisuudesta ja imimme energiaa ympäröivistä väreistä.

Marja-apajat jatkuivat äärettömiin.

Puissa oli lehtiä enää paikoitellen. Niin ne vaan tippuvat melkein yhdessä yössä.

Maaruska säkenöi vielä pitkään. Lapissa ei taideta tuntea syksyn harmautta.

Viimeisen illan leirissä oli haikeaa. Tässä se nyt taas oli. Ympärillä pälyilevät kuukkelit piristivät vähän mieltä, mutta meitä masensi tieto, että seuraavana päivänä mieliimme vyöryisivät väkisinkin hurjat, todennäköisesti melko kurjat uutisotsikot ja some kaikessa koukuttavuudessaan ja sanonko suoraan: kurjuudessaan. Onneksi Lappiin pääsee takaisin – jos Herra suo.

Yhteiskuntaan paluumme päivänä vietimme viimeisen tauon saamelaiskodassa Jeageloaivilla. Muotkatunturit ovat todellista saamelaisten valtakuntaa. Tämmöinen kota on toiminut heillä kotina. Uskomatonta! Kunnioitan suuresti sitä, kuinka saamelaiset ovat kautta aikain eläneet vahvassa yhteydessä luontoon.

Hei hei, poroseni!

Tässä linkissä on kartta meidän viikon vaellusreitistä. Olimme joka päivä liikkeessä 5-6 tuntia, joten tauoista ei tingitty. Emme olleet suorittamassa, vaan nauttimassa.

Paluumatkalla pysähdyimme Siidassa, joka on Inarissa sijaitseva saamelaiskulttuurista ja Lapin luonnosta kertova keskus. Siellä vierähti tunti jos toinenkin, sillä näyttelyitä on useita. Suosittelen!

Nyt elämme arkea Etelä-Suomessa. Ehkä näitä kuvia katselemalla voi estää mielen muuttumista mustaksi syvenevässä kaamoksessa.

Advertisement

Moninaiset maisemat III

Huomenta! Paistaa se aurinko huonomminkin nukutun yön jälkeen. Taivasalla nukkuminen on ehdottomasti parhaita vaelluskokemuksia, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin on siinäkin varjopuolia. Tiedät varmaan tunteen, kun kävelet kesäaamuna niityllä paljain säärin. Raikas aamukaste viilentää ja suorastaan roiskuu veden painosta laonneesta ruohosta. Taivasalla nukkuessa me olimme noita ruohonkorsia. Aamulla litimärkiä.

Aurinko ja tuuli pelastivat meidät hermoromahdukselta märän varusteläjän keskellä. Tämä murhe kesti vain aamupuuroon asti.

Matka jatkui Peltojärveltä kohti erämaan nimeämätöntä kurua.

Heti alkuun pysähdyimme tutkimaan kurjenkanervia. Samalla iso porolauma rapisteli ohitsemme rauhallisin askelin.

Matkan varrella näkyi pahemman kerran uuvahtanut, kaikkensa antanut luontokappale.

Katselin jo kaukaa, että mikä ihmeen kirkkaanvalkoinen esine tuolla puussa roikkuu. Ei kai kukaan vaeltaja ole jättänyt sinne muovia?! Lähemmässä tarkastelussa tämä ihmeellisyys osoittautui meille tarkoitetuksi lahjaksi. Voi kiitos!

Ihan liikuttavaa, miten hirvi on syvällä erämaassa kelonut sarvensa puun runkoa vasten, ja sarvi on jäänyt siihen ilmatilaan kesien ja talvien puhdistettavaksi odottamaan noutoa. Tästä saattaapi tulla meidän kissojen kiipeilyteline.

Kartasta valitsemamme nimetön kuru osoittautui yllättäen reheväksi lehtomaiseksi jokilaaksoksi.

Se oli kaunis katsella, mutta vaikea kulkea. Tulipa testattua tämä vaeltajan funktionaalinen temppurata, johon sisältyi joen yli hyppelyä ja epävakaiden kiviröykkiöiden yli kipuamista.

Kuka olisi arvannut, että Pohjois-Lapissa voi syyskuun puolivälissä nauttia eväsleivän päällä tuoreita poimulehden versoja? Vielä surrealistisemmaksi tämän kokemuksen teki lähistöllä kukassa olleet vanamot.

Kun katselimme oikein tarkkaan, huomasimme, että liikkeellä oli isompikin vaeltajaseurue. Heillä oli myös rankka nousu edessä.

Maisemat vaihtuivat biotoopista toiseen sellaisella vauhdilla, että oli vaikeaa muistaa olevansa Muotkatuntureilla. Ennen reissua olin vähän jännittänyt, ovatko maisemat pelkkää tunturipaljakkaa. Ei totisesti. Lounastauko tuulisella tunturikankaalla Kuarvikozzan vieressä ampuhaukan kiitäessä ohi ei tuntunut tylsältä toistolta.

Ilta saapui ja me jääräpäät emme suostuneet kaivamaan telttaa esille edellisyön kastekokemuksesta huolimatta. Sen sijaan asetuimme pikkuruiselle huipulle päivystämään tähtien syttymistä.

Kannatti.

Kylmänkosteat aamutunnit tuntuivat vain autuaalta, sillä olin nukkunut oikein makoisasti. Siis sen minkä ehdin nukkua myöhäisillan revonhäntäshown jälkeen.

Neljäntenä vaelluspäivänä meitä jo vähän väsytti fyysisesti, joten iskulauseena toimi ”kovaa mutta kivaa”. Päätimme panostaa taukoihin.

Viihdyimme pitkän tovin puron äärellä satumetsämaisemassa. Lähistön asukkejakin kävi näyttäytymässä.

Puron rantatontti vaikuttaa olevan kuumaa kamaa sopuleiden keskuudessa. Yhden asukkaan näimme läheltä, mutta tämän ruohikkoon kyyhöttämään asettuneen palleron sydänterveyttä ajatellen päätimme olla hieromatta pidempää tuttavuutta.

Hiiripöllö yritti päästä selvyyteen, onko meistä enemmän haittaa vai hyötyä.

Pitkä lorviminen keskellä päivää kostautui hiukan iltaa kohti, sillä matkasuunnitelmassa oli pysyttävä jotakuinkin, jotta ehtisimme palata oikeana päivänä sivilisaation keskelle.

Iltahämärissä jalat hapoilla pystytimme ensimmäistä kertaa teltan Rätnojohkan latvoille lähteen viereen. Pilvimassa antoi meille luvan mennä aikaisin nukkumaan.

Lihaksia poltteli ja mielessä leiskuivat päivän maisemat.

Päivä muuttui pöllömmäksi II

Aamun sarastaessa uskomattoman revontulinäytöksen jälkeen täytyi ihan miettiä, missä olemme ja tapahtuuko tämä oikeasti.

Aamuvalon näkymä leiripaikalta sai minut tekemään päätöksen, että jos tämä on satua, hyvä niin. Todellinen elämä on aina välillä sen verran rankkaa, että pieni piipahdus surrealismissa toimii piristeenä.

Lähdimme talsimaan muotkaa eteenpäin kompassin osoittamaan suuntaan. Muotkatuntureilla ei ole merkittyjä polkuja, mutta polunpätkiä löytyi silti tiheään. Ne olivat kengänjäljen mallista päätellen porojen polkuja. Seurasimme näitä reittejä pieniä pätkiä, mutta porojen konsensus on ollut hyvin häilyvää, joten ihmisnäkökulmasta katsottuna reitit olivat melko epäjohdonmukaisia.

Aavaa riittää. Ainut ääni oli tuulen humina ja ajoittaiset lintujen merkkisoinnit. Emme nähneet ketään missään. Paitsi jos pysähdyimme tarkkailemaan maisemaa varpuperspektiivistä, niin meille avautui jopa vilkas yhteiskuntavilske. Koloja ja käytäviä risteili ympäriinsä, ja aina välillä näimme vilauksen pyöreänpulleista sopuleista.

Maa oli jälleen täynnä marjaa, kuten Lapissa kuuluukin olla.

Puisen maiseman seasta lähti ajoittain riekkoja lipettiin, ja puurajan yläpuolella kökötti kiirunoita suojaväriinsä luottaen.

Voin kuvitella kuinka mukavat nuo untuvatöppöset ovat tuulen tuivertaessa pakkasasteiden puolella.

Peltotunturin huipulla oli tilaa hengittää.

Huipulta oli hulppeat näkymät Peltojärvelle. Kuvan oikeassa laidassa näkyy myös tämän erämaan korkein tunturi, Koarvikodds.

Emme aina malttaneet pysähtyä tauolle ihan ajoissa, vaan vasta nääntymisen lähestyessä. Energiapitoinen ruoka on on vaelluksella ihan ehdoton juttu. Siellä ei lasketa kaloreita – paitsi että miten niitä saa mahdollisimman paljon. Suklaa näissä maisemissa virvoittaa pahastikin uuvahtaneen kulkijan.

Toisen vaelluspäivän tavoitteena oli päästä Peltojärven eteläpuolelle. Kuljimme koko päivän tunturiaavaa pitkin kohde kiikarissa.

Matkan varrella tuli vastaan paradoksaalinen rinnesuo. Avara ylänkömaisema, jyrkähkö rinne, tupasvillat, lakan lehdet ja märän turpeen loiske ovat yllättävä yhdistelmä.

Lopulta perillä pistimme leirin pystyyn pienen kumpareen päälle. Leirialuetta tutkiskellessa teimme kummallisen löydön: yhden puun oksalla roikkui päätön myyrä tmv. jyrsijä. Se oli ihan tuore vielä. Olikohan se pudonnut joltain linnulta?

Polttopuita kerätessä kauempana taivaalla näkyi kotka ja samaan aikaan läheltä lensi ohi laulujoutsen, joka töräytti ilmoille äänekkään tervehdyksen. Emme siis olleet yksin.

Illan hämärtäessä sytytimme nuotion ja nautiskelimme rauhassa herkkujen herkkua eli hiukan tuunattua pussipastaa ja paahdettuja vaahtokarkkeja. On se kumma miten noissa olosuhteissa kaikki ruoka on aivan taivaallisen makuista. Hyvä niin, sillä todelliset gourmet-annokset olisi vaikea kantaa selässä koko viikon ajan. Parasta tietysti ovat paikan päällä hankitut ruoka-aineet, lähiruokaa sanan todellisessa merkityksessä.

Nuotiolla istuskellessamme kävi jotain aivan ihmeellistä. Yhtäkkiä järveltä päin lensi jonossa kolme valtavan kokoista pöllöä. Pöllöt kiersivät meidät monta kertaa aivan läheltä ja tapittivat tiukasti silmiin. Hiukan aloimme jo huolestua, että olemmeko nyt pahastikin tiellä. Sitten pöllöt katosivat yhtä äänettömästi kuin ilmestyivätkin.

Mitä pöllöjä ne olivat? Vaikea sanoa, koska oli niin hämärää. Miksi niitä oli kolme? Onko kukaan kuullut, että pöllöt liikkuisivat laumassa?

Tästä tapahtumasta jäi paljon kysymyksiä leijumaan ilmaan. Mutta ainakin riippumassa olleen päättömän jyrsijän arvoitus ratkesi, sillä se oli kadonnut pöllöjen visiitin jälkeen. Huolestuivatko pöllöt, että meinaamme pistää myyrän tikun nokkaan, kun siinä niin herkuttelimme tulen ääressä?

Yö ei alkanut minulla ihan niin hyvin kuin edellinen. Olin ilmeisesti ylittänyt aikoinaan kovia kokeneen kroppani tiukentuneet sietokyvyn rajat, sillä kaikenmoista oikuttelua jatkui tunti tunnilta.

Tähdenlennot suihkivat jälleen ja yksi niistä jätti jälkeensä oikein pitkän ja paksun hännän. Minnehän sekin oli matkalla?

Taivas lohdutti unetonta.

Muotka alkaa I

Tänä syksynä Metsämajan väki suuntasi ruskaretkelle erämaista erämaisimpaan erämaahan siinä toivossa, että saamme kulkea omia polkujamme ja kohdata luonnon villejä asukkeja. Kohteenamme oli Pohjois-Lapin Inarin ja Utsjoen alueelle ulottuva Muotkatunturien erämaa-alue.

Lähtöpäivän iltana piäkaapunkin rautatieasemalla huomasimme iltalehdistön lupaavan meille hyvää reissua. Nämä ennusteet mielessä oli mukava vaipua uneen yöjunan kehtomaisessa keinutuksessa.

Kivuttuamme ylös Suomineidon helmoja kokonaisen yön ja päivän, saavuimme Muotkan Ruoktuun. Legendaarinen Hans-isäntä antoi meille vinkkejä alkumatkalle. Kyselimme toiveikkaina, onko tunturissa nähty suurpetoja. Hans kertoi tarinan, kuinka jonkun pienen porukan reitin varrelle oli osunut päivälevolla makoillut karhu. Karhu oli säikähtänyt tulijoita, noussut takajaloilleen ja painellut käpälämäkeen sen siliän tien. Kävisipä meillekin noin hyvä tuuri, pohdimme.

Suunta kohti ylänköä!

Vaelluksen alkumetreillä totesimme, että puissa on upea ruska, mutta maaruska on täplittäistä ja näyttää olevan vasta tuloillaan. Maaruskan puutteeseen vaikutti toki myös se, että aluskasvillisuus oli pääasiassa ikivihreää variksenmarjaa. Olemme ehkä keskivertoa kriittisempiä matkaajia, sillä viime vuonna ensimmäinen ruskaretkemme UK-puistoon osui harvinaisen upeaan puu- ja maaruskan yhteisloistoon.

Positiivarina tosin ajattelen, että keltaoranssi ja vihreä sopivat yhteen kaikista parhaiten.

Lämpöä riitti, mutta Beldojohkan ylitys oli silti varsin raikastava kokemus.

Suuresta vastustelustani huolimatta hankitut Crocs-kopiot osoittautuivat heti alkumatkasta päteviksi jalkineiksi grammanviilaajien retkikavereina. Ne ovat kevyet kantaa rinkan remmeissä, suojaavat jalat joenpohjan kiviltä ja antavat iltaisin leirissä vaelluskenkiin uupuneille jaloille ilmavamman ratkaisun.

Seurasimme Peltojokea, kunnes oli aika nousta Soavveljavrrecopman(menikö oikein?) huipulle. Tässä vaiheessa kerrottakoon, että vaellusreitistä tulee kartta nähtäville moniosaisen kertomuksen loppuvaiheilla.

Hiukan kun maltoimme kulkea ylemmäs, niin johan sitä ruskaloistoa säkenöi sekä horisontin ylä- että alatasossa.

Riekot nauraa käkättivät meille ja pyrähtelivät vierestä lentoon, kun niiden luotto erinomaiseen suojaväriin loppui.

Leiriytyminen tunturissa edellytti ratkaisua vesipulmaan, tunturipurot kun eivät ylety huipulle asti. Kätevänä vesiastiana toimi retkeilytarvikeliikkeestä hankittu kuivasäkki, joka piti hyvin vesilastin sisällään. Tämä vesi riitti ilta- ja aamuruokiin.

Me olemme vähän lellittyjä olentoja luontokokemusten suhteen. Tälläkin reissulla luonto pisti parastaan heti ensimmäisenä yönä.

Vajaan 6 tunnin taivalluksen jälkeen pystytimme leirin pienen tunturin huipulle. Leiri käsitti tällä kertaa vain makuualustan ja -pussin. Kuka nyt telttaan menisi, kun on kirkas yö tiedossa?!

Taivas tummeni pikkuhiljaa ja tähdet syttyivät yksitellen. Makoilimme maassa ja katselimme tähdenlentojen suihketta. Tunturin laella oli kova, mutta kohtalaisen lämmin tuuli. Talvimakuupussi piti lämmöstä huolen, mutta tavaroista sai pitää tarkkaan kiinni, etteivät ne lähteneet muille maille vierahille.

Kun illan pussipasta-ateria oli nautittu ja kuumat kaakaot juotu, alkoi THE show. Se vasta oli jotain! Meidän elämämme ensimmäinen kunnon revontulinäytös.

Tulet tanssahtelivat kuin kiihkeän nopeassa balettiesityksessä. Silmiä ei malttanut sulkea hetkeksikään, ettei jäisi juonenkäänteitä näkemättä. Asetuimme makuulle lämpimän pussin sisään ja seurasimme suoraan yläpuolellamme esityksen kruunua eli revontulikoronaa. Pääosassa esiintyivät vihreät ketunhännät ja magentan hohde viherkeltaisten reposten keskiössä.

”Ottakaa minut mukaan!”