Värit, tuoksut ja tunnelmat IV

Viides vaelluspäivä Muotkatuntureilla syyskuun ruskamaisemissa oli sarvipitoinen. Tiedostimme, että meidän ei varmaankaan kannata ottaa kannettavaksi kaikkia maastosta löytyviä sarvia. Rikkinäiset jätimmekin huoletta maahan, mutta ehjät oli tavallaan pakko ottaa mukaan. Niistä voi saada jotain hienoa aikaiseksi. En yhtään tiedä mitä, mutta asia on hautumassa.

Yksi poro oli näemmä tiputtanut maastoon vähän muutakin kuin pelkät sarvet. Löysimme muitakin poroja, joiden kohtalona oli ollut päätyä päivälliseksi.

Lapinhullut erämaahöperöt työstivät matkaa talsiessaan vaikka millaisia villejä ideoita sarvi-installaatioista. Katsotaan nyt, saanko lopulta mitään aikaiseksi. Ideaani varten minun täytyisi opetella useita eri tekniikoita, joten tässä saattaa mennä hetki. Mutta intoa riittää, eikös se jo riitä pitkälle?

Toistaiseksi sarvet toimivat käyttöesineenä arkisten eväiden kruununa.

Päivän löytö oli reilun kokoinen tervaskanto, jonka palasta nuuhkuttelin koko loppureissun. Ai että miten mieletöntä aromaterapiaa! Raikkaan tervaksinen tuoksu ilahduttaa minua vieläkin, sillä jemmasin palan myös kotiinviemisiksi.

Tervaskanto syntyy, kun puu kerryttää vauriokohtaansa pihkaa ja muita aineita kuten happoja, ja aineet reagoivat keskenään. Pihka muuttuu kiinteämmäksi tervakseksi, ja tällaisen puun palanen toimii erinomaisena sytykkeenä. Tervas syttyy aina, vaikka nuotion ainekset olisivat muuten vähän kyseenalaiset.

Viides päivä oli tihkusateinen, vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien rakosista.

Pystytimme leirin rehevään ruskajuolukkamaisemaan. Päivän paksu pilvimassa alkoi rakoilla entisestään ja aavistimme, että edessä olisi puolipilvisen illan ilot.

Leirin pystyttäminen jäi vähän vaiheeseen, sillä meidän oli kiirehdittävä vauhdilla läheisen kukkulan harjanteelle. Ymmärtänette miksi.

Elämäni ehkä superlatiivisimman auringonlaskun jälkeen maistui eväs tervasnotskin lämmössä. Hetken kun istui hiljaa, alkoi kuulla ympärillä sopuleiden rapistelua. Siihen hetkeen eivät maailman – eivätkä omankaan elämän – murheet yltäneet.

Viimeisenä kokonaisena vaelluspäivänä kävelimme pitkän matkan tasaista tahtia rauhallisin mielin. Nautimme hiljaisuudesta ja imimme energiaa ympäröivistä väreistä.

Marja-apajat jatkuivat äärettömiin.

Puissa oli lehtiä enää paikoitellen. Niin ne vaan tippuvat melkein yhdessä yössä.

Maaruska säkenöi vielä pitkään. Lapissa ei taideta tuntea syksyn harmautta.

Viimeisen illan leirissä oli haikeaa. Tässä se nyt taas oli. Ympärillä pälyilevät kuukkelit piristivät vähän mieltä, mutta meitä masensi tieto, että seuraavana päivänä mieliimme vyöryisivät väkisinkin hurjat, todennäköisesti melko kurjat uutisotsikot ja some kaikessa koukuttavuudessaan ja sanonko suoraan: kurjuudessaan. Onneksi Lappiin pääsee takaisin – jos Herra suo.

Yhteiskuntaan paluumme päivänä vietimme viimeisen tauon saamelaiskodassa Jeageloaivilla. Muotkatunturit ovat todellista saamelaisten valtakuntaa. Tämmöinen kota on toiminut heillä kotina. Uskomatonta! Kunnioitan suuresti sitä, kuinka saamelaiset ovat kautta aikain eläneet vahvassa yhteydessä luontoon.

Hei hei, poroseni!

Tässä linkissä on kartta meidän viikon vaellusreitistä. Olimme joka päivä liikkeessä 5-6 tuntia, joten tauoista ei tingitty. Emme olleet suorittamassa, vaan nauttimassa.

Paluumatkalla pysähdyimme Siidassa, joka on Inarissa sijaitseva saamelaiskulttuurista ja Lapin luonnosta kertova keskus. Siellä vierähti tunti jos toinenkin, sillä näyttelyitä on useita. Suosittelen!

Nyt elämme arkea Etelä-Suomessa. Ehkä näitä kuvia katselemalla voi estää mielen muuttumista mustaksi syvenevässä kaamoksessa.

Advertisement

Muotka alkaa I

Tänä syksynä Metsämajan väki suuntasi ruskaretkelle erämaista erämaisimpaan erämaahan siinä toivossa, että saamme kulkea omia polkujamme ja kohdata luonnon villejä asukkeja. Kohteenamme oli Pohjois-Lapin Inarin ja Utsjoen alueelle ulottuva Muotkatunturien erämaa-alue.

Lähtöpäivän iltana piäkaapunkin rautatieasemalla huomasimme iltalehdistön lupaavan meille hyvää reissua. Nämä ennusteet mielessä oli mukava vaipua uneen yöjunan kehtomaisessa keinutuksessa.

Kivuttuamme ylös Suomineidon helmoja kokonaisen yön ja päivän, saavuimme Muotkan Ruoktuun. Legendaarinen Hans-isäntä antoi meille vinkkejä alkumatkalle. Kyselimme toiveikkaina, onko tunturissa nähty suurpetoja. Hans kertoi tarinan, kuinka jonkun pienen porukan reitin varrelle oli osunut päivälevolla makoillut karhu. Karhu oli säikähtänyt tulijoita, noussut takajaloilleen ja painellut käpälämäkeen sen siliän tien. Kävisipä meillekin noin hyvä tuuri, pohdimme.

Suunta kohti ylänköä!

Vaelluksen alkumetreillä totesimme, että puissa on upea ruska, mutta maaruska on täplittäistä ja näyttää olevan vasta tuloillaan. Maaruskan puutteeseen vaikutti toki myös se, että aluskasvillisuus oli pääasiassa ikivihreää variksenmarjaa. Olemme ehkä keskivertoa kriittisempiä matkaajia, sillä viime vuonna ensimmäinen ruskaretkemme UK-puistoon osui harvinaisen upeaan puu- ja maaruskan yhteisloistoon.

Positiivarina tosin ajattelen, että keltaoranssi ja vihreä sopivat yhteen kaikista parhaiten.

Lämpöä riitti, mutta Beldojohkan ylitys oli silti varsin raikastava kokemus.

Suuresta vastustelustani huolimatta hankitut Crocs-kopiot osoittautuivat heti alkumatkasta päteviksi jalkineiksi grammanviilaajien retkikavereina. Ne ovat kevyet kantaa rinkan remmeissä, suojaavat jalat joenpohjan kiviltä ja antavat iltaisin leirissä vaelluskenkiin uupuneille jaloille ilmavamman ratkaisun.

Seurasimme Peltojokea, kunnes oli aika nousta Soavveljavrrecopman(menikö oikein?) huipulle. Tässä vaiheessa kerrottakoon, että vaellusreitistä tulee kartta nähtäville moniosaisen kertomuksen loppuvaiheilla.

Hiukan kun maltoimme kulkea ylemmäs, niin johan sitä ruskaloistoa säkenöi sekä horisontin ylä- että alatasossa.

Riekot nauraa käkättivät meille ja pyrähtelivät vierestä lentoon, kun niiden luotto erinomaiseen suojaväriin loppui.

Leiriytyminen tunturissa edellytti ratkaisua vesipulmaan, tunturipurot kun eivät ylety huipulle asti. Kätevänä vesiastiana toimi retkeilytarvikeliikkeestä hankittu kuivasäkki, joka piti hyvin vesilastin sisällään. Tämä vesi riitti ilta- ja aamuruokiin.

Me olemme vähän lellittyjä olentoja luontokokemusten suhteen. Tälläkin reissulla luonto pisti parastaan heti ensimmäisenä yönä.

Vajaan 6 tunnin taivalluksen jälkeen pystytimme leirin pienen tunturin huipulle. Leiri käsitti tällä kertaa vain makuualustan ja -pussin. Kuka nyt telttaan menisi, kun on kirkas yö tiedossa?!

Taivas tummeni pikkuhiljaa ja tähdet syttyivät yksitellen. Makoilimme maassa ja katselimme tähdenlentojen suihketta. Tunturin laella oli kova, mutta kohtalaisen lämmin tuuli. Talvimakuupussi piti lämmöstä huolen, mutta tavaroista sai pitää tarkkaan kiinni, etteivät ne lähteneet muille maille vierahille.

Kun illan pussipasta-ateria oli nautittu ja kuumat kaakaot juotu, alkoi THE show. Se vasta oli jotain! Meidän elämämme ensimmäinen kunnon revontulinäytös.

Tulet tanssahtelivat kuin kiihkeän nopeassa balettiesityksessä. Silmiä ei malttanut sulkea hetkeksikään, ettei jäisi juonenkäänteitä näkemättä. Asetuimme makuulle lämpimän pussin sisään ja seurasimme suoraan yläpuolellamme esityksen kruunua eli revontulikoronaa. Pääosassa esiintyivät vihreät ketunhännät ja magentan hohde viherkeltaisten reposten keskiössä.

”Ottakaa minut mukaan!”