Värit, tuoksut ja tunnelmat IV

Viides vaelluspäivä Muotkatuntureilla syyskuun ruskamaisemissa oli sarvipitoinen. Tiedostimme, että meidän ei varmaankaan kannata ottaa kannettavaksi kaikkia maastosta löytyviä sarvia. Rikkinäiset jätimmekin huoletta maahan, mutta ehjät oli tavallaan pakko ottaa mukaan. Niistä voi saada jotain hienoa aikaiseksi. En yhtään tiedä mitä, mutta asia on hautumassa.

Yksi poro oli näemmä tiputtanut maastoon vähän muutakin kuin pelkät sarvet. Löysimme muitakin poroja, joiden kohtalona oli ollut päätyä päivälliseksi.

Lapinhullut erämaahöperöt työstivät matkaa talsiessaan vaikka millaisia villejä ideoita sarvi-installaatioista. Katsotaan nyt, saanko lopulta mitään aikaiseksi. Ideaani varten minun täytyisi opetella useita eri tekniikoita, joten tässä saattaa mennä hetki. Mutta intoa riittää, eikös se jo riitä pitkälle?

Toistaiseksi sarvet toimivat käyttöesineenä arkisten eväiden kruununa.

Päivän löytö oli reilun kokoinen tervaskanto, jonka palasta nuuhkuttelin koko loppureissun. Ai että miten mieletöntä aromaterapiaa! Raikkaan tervaksinen tuoksu ilahduttaa minua vieläkin, sillä jemmasin palan myös kotiinviemisiksi.

Tervaskanto syntyy, kun puu kerryttää vauriokohtaansa pihkaa ja muita aineita kuten happoja, ja aineet reagoivat keskenään. Pihka muuttuu kiinteämmäksi tervakseksi, ja tällaisen puun palanen toimii erinomaisena sytykkeenä. Tervas syttyy aina, vaikka nuotion ainekset olisivat muuten vähän kyseenalaiset.

Viides päivä oli tihkusateinen, vaikka aurinko ajoittain pilkistelikin pilvien rakosista.

Pystytimme leirin rehevään ruskajuolukkamaisemaan. Päivän paksu pilvimassa alkoi rakoilla entisestään ja aavistimme, että edessä olisi puolipilvisen illan ilot.

Leirin pystyttäminen jäi vähän vaiheeseen, sillä meidän oli kiirehdittävä vauhdilla läheisen kukkulan harjanteelle. Ymmärtänette miksi.

Elämäni ehkä superlatiivisimman auringonlaskun jälkeen maistui eväs tervasnotskin lämmössä. Hetken kun istui hiljaa, alkoi kuulla ympärillä sopuleiden rapistelua. Siihen hetkeen eivät maailman – eivätkä omankaan elämän – murheet yltäneet.

Viimeisenä kokonaisena vaelluspäivänä kävelimme pitkän matkan tasaista tahtia rauhallisin mielin. Nautimme hiljaisuudesta ja imimme energiaa ympäröivistä väreistä.

Marja-apajat jatkuivat äärettömiin.

Puissa oli lehtiä enää paikoitellen. Niin ne vaan tippuvat melkein yhdessä yössä.

Maaruska säkenöi vielä pitkään. Lapissa ei taideta tuntea syksyn harmautta.

Viimeisen illan leirissä oli haikeaa. Tässä se nyt taas oli. Ympärillä pälyilevät kuukkelit piristivät vähän mieltä, mutta meitä masensi tieto, että seuraavana päivänä mieliimme vyöryisivät väkisinkin hurjat, todennäköisesti melko kurjat uutisotsikot ja some kaikessa koukuttavuudessaan ja sanonko suoraan: kurjuudessaan. Onneksi Lappiin pääsee takaisin – jos Herra suo.

Yhteiskuntaan paluumme päivänä vietimme viimeisen tauon saamelaiskodassa Jeageloaivilla. Muotkatunturit ovat todellista saamelaisten valtakuntaa. Tämmöinen kota on toiminut heillä kotina. Uskomatonta! Kunnioitan suuresti sitä, kuinka saamelaiset ovat kautta aikain eläneet vahvassa yhteydessä luontoon.

Hei hei, poroseni!

Tässä linkissä on kartta meidän viikon vaellusreitistä. Olimme joka päivä liikkeessä 5-6 tuntia, joten tauoista ei tingitty. Emme olleet suorittamassa, vaan nauttimassa.

Paluumatkalla pysähdyimme Siidassa, joka on Inarissa sijaitseva saamelaiskulttuurista ja Lapin luonnosta kertova keskus. Siellä vierähti tunti jos toinenkin, sillä näyttelyitä on useita. Suosittelen!

Nyt elämme arkea Etelä-Suomessa. Ehkä näitä kuvia katselemalla voi estää mielen muuttumista mustaksi syvenevässä kaamoksessa.

Advertisement

Metsän molemmat puolet V

Ruskavaelluskertomuksesta Urho Kekkosen kansallispuistossa on jäljellä vielä kaksi päivää. Tiivistän nämä päivät tähän juttuun. Olisin tahtonut viedä kertomuksen loppuun jo aiemmin, mutta vaelluksen jälkeen alkanut intensiivinen kuntoutusjaksoni vei kaiken energian. Nyt olen päässyt takaisin normaaliin arkeeni, joten tekee hyvää muistella muutaman viikon takaisia vaelluskokemuksia.

Paratiisikurun jälkeen yövyimme Sarviojan autiotuvalla. Siellä meitä oli vastassa illan hauskoista jutuista vastannut erä-jorma. Tämä hyvään ikään päässyt mies kertoi viettäneensä koko elämänsä vaeltaen luonnossa. Terveystilanne oli viime vuosina hetkellisesti hidastanut menoa, mutta hän ei luovuttanut. Metsään oli pakko päästä vaikka uusien varaosien voimin.

Minulle tuli olo, että Metsämajan väelle saattaa hyvinkin käydä samalla tavalla. Vaellus tuntuu istuvan meidän sisimpäämme kuin kiiruna tunturin rinteelle.

Erä-jorma kertoi hulvattomia juttuja vuosien varrella vastaan tulleista jäynistä, joilla vaeltajat ovat piristäneet toistensa päivää. Erityisesti mieleeni jäi kertomus kahdesta miehestä, jotka olivat vaeltaneet kauas erämaan tiettömille maille. Ennen erästä autiotupaa he olivat kaivaneet rinkoistaan esille mustat puvut, pukeutuneet parhaimpiinsa, marssineet määrätietoisesti autiotupaan sisälle muiden vaeltajien sekaan ja ensisanoiksi pyytäneet paikalle tarjoilijaa. On siinä saattanut nuhjuisilla eräilijöillä vähän leuat loksahtaa.

Myöhään illalla autiotuvalle saapui myös nuori italialainen pariskunta. Hiukan uupuneina he alkoivat vielä valmistaa illallista, jonka painavat tarvikkeet olivat kulkeneet Italiasta asti Suomen erämaahan. Oli antoisaa jakaa luontokokemuksia vaihteeksi kansainvälisesti. Jaoimme vinkkejä puolin ja toisin. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joskus lähtisi tarkastamaan Italian metsiä.

Aamulla kahvi maistui nuotion äärellä. Italialaisseurue liittyi tunnelmaan mukaan. Opetin heitä tunnistamaan suomalaisia marjoja, eikä riemulla sen jälkeen ollutkaan enää mitään rajaa. Kyllä se niin on, että me suomalaiset olemme hyvin etuoikeutettuja vapaasti saatavilla olevista runsaista metsän antimista.

Aamumarjojen popsijoita löytyi myös aivan nuotiopaikan vierestä. Riekkopariskunta vähät välitti meistä innokkaista pulputtajista.

Matka jatkui Sarviojalta Kaarnepään huipulle. Näin jälkikäteen hiukan hymähdän itselleni, sillä keräsin matkan varrella taskut täyteen kiviä – tarkoitan siis Kaarnepään jalokiviä. Niitä oli siellä täällä isoja, äärettömän arvokkaita kimpaleita, mutta tyydyin kantamaan vain pieniä murusia. Toivon hartaasti saavani niistä aikaiseksi jotain nättiä.

Lounastauko venyi, kun jäimme nauttimaan auringon lämmöstä. Illalla saimmekin huomata saaneemme syyskuisen rusketuksen kasvoille.

Tutkin tarkasti riekonmarjan muotoja kesken auringonsäteiden ahminnan. Päässä tuntui käyvän melkoinen vilske näistä kaikista inspiraation lähteistä, joita luonto tarjoaa. Uskon selviäväni tänä vuonna hyvin pimeimmän syksyn ja talven yli, sillä aikani kuluu sivellin kädessä ruskan hehkua muistellen.

Metsässä on myös se toinen puoli, johon kuuluu kolkko hiljaisuus, karut kivikot, tummat hahmot ja pelästyttävät raksahdukset. Saimme vaihtelun nimissä kokea tämän pelottavan puolen talsiessamme Kaarnepäältä kohti Siikavuopajaa. Ei meitä pelottanut, mutta tunnelma oli jännittävän mystinen.

Vaikka olenkin kohdannut elämässäni yhtä sun toista, niin yksinäinen selkänikama metsässä yllätti hiukan. Mikä on tämän nikaman tarina?

Onko höyhenen omistaja tietoinen tapahtumien kulusta?

Selvisimme ehjin nahoin Siikavuopajan laavulle. Myöhemmin matkalla vastaan tullut pirstaloitunut reisiluu selitti vähän selkänikaman tarinaa. Suon ylityksessä löytyi myös syksyn ensimmäiset, pakkasen puraisemat, makoisat karpalot. Ne muistuttivat meitä loppusyksynä odottavista karpaloisista metsäretkistä. Kaikki kiva ei lopu tämän vaelluksen päätepisteeseen.

Vaelluksen viimeinen yöpaikka oli laavu, jonka edessä sijaitseva nuotio piti pakkasen kauempana. Laavussa oli mukavaa tunnelmaa ja vaihtelua aikaisempiin yösijoihin.

Aamiainen vuoteessa järven rannalla oli oikeanlainen tapa herätä viimeiseen ruska-aamuun. Lähellä kuului tikan nakutusta. Lähdimme seuraamaan, kuinka tikka toi kävyn kerrallaan puun rungolle pajaansa ja nakutti siitä siemenet talteen. Hetken päästä saimme hieraista silmiämme, sillä mitäs siinä puun juuressa kasvoikaan: matsutakeja eli tuoksuvalmuskoja. Tämä on sieni, jonka japanilaiset turistit yrittävät ostaa kilpaa marttojen sieninäyttelyn pöydältä. Nimensä mukaisesti selvin tunnusmerkki on voimakas tuoksu. Tuoksu on jotain ihan erilaista. Kutsuisin sitä ennemmin parfyymin kuin sienen tuoksuksi.

Tämä teki erittäin onnelliseksi! En ollut koskaan ennen maistanut matsutakea, mutta olen kuullut siitä eeppisiä tarinoita, jotka ovat saaneet uteliaisuuteni äärimmilleen. Kiinnostuneiden kannattaa lukea Suomen Sieniseuran artikkeli, jossa kerrotaan laajasti matsutaken historiasta ja käytöstä. Kyllä, metsissämme kasvaa kansainvälisesti erittäin arvostettuja aarteita.

Palattuamme viikon vaelluksen lähtöpisteeseen Aittajärvelle meillä oli kassi täynnä matsutakeja, mieli pullollaan kauniita muistoja, ideoita ja energiaa, muutama rinkan puraisu vyötäröllä ja uudet vaellussuunnitelmat edessä.

Automatkalla kohti juna-asemaa pysähdyimme Saariselälle lounastamaan Laanilan kievariin. Samassa paikassa olimme menomatkallakin. Kievari tarjosi molemmilla kerroilla aivan erinomaiset ruuat ja ystävällistä palvelua ja juttuseuraa. Olisi ollut kiva jäädä rupattelemaan pidemmäksikin toviksi, ellei urbaanin elämän aikataulut olisi painaneet päälle.

Seuraavana aamuna saavuimme kotiin junassa nukutun yön päätteeksi. Kotona testasimme maailman yksinkertaisinta sienikeittoa. Suomalainen Sienikirja (Korhonen, Penkkimäki) ohjeisti meidät testaamaan uuden sienilöytömme makua japanilaisten suosimalla tavalla.

Tuoksuvalmuskakeitto

8 dl vettä
suolaa maun mukaan
yksi pieni tai puolikas täysikasvuinen tuoksuvalmuska
pari hyppysellistä tuoretta korianteria

Siivuta tuoksuvalmuskat huolellisesti seitinohuiksi siivuiksi. Keitä vesi ja lisää suola. Lisää sienet kiehuvaan veteen ja keitä kaksi minuuttia. Lisää hienonnettu korianteri ja tarjoile heti.

Se on todella hyvää kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aijajai, tätä herkkua etsitään jatkossakin!

Vaelluksemme reitti on piirretty tähän karttaan: http://www.paikkatietoikkuna.fi/published/fi/10676

Jos suunnittelet vaellusta Urho Kekkosen kansallispuistoon, niin meiltä Metsämajan väeltä saa mieluusti kysellä lisää vinkkejä.

Pirunportista Paratiisiin IV

Viides vaelluspäivä UK-puistossa sarasti hiukan kankeammissa tunnelmissa kuin edelliset aamut. Yöllisen pitkäkestoisen makuualustaepisodin jälkeen olimme päätyneet nukkumaan yhdellä alustalla. Toinen alusta oli menetetty. Ilmatäytteisen patjan sauma oli ratkennut, eikä se paikkausyrityksistä huolimatta mennyt umpeen. Sammalpatja kyllä antoi pehmeyttä, mutta maa-alusta kävi yöllä erittäin kylmäksi. Yön kylmyydestä kertonee jotain, että täynnä oleva vesipulloni oli jäätynyt.

Huurteisia marjoja aamupuuroon ja viimeiset fiilistelyt teltan vieressä virtaavan puron äärellä!

Rinkan kantaminen päivätolkulla käy kenen tahansa niskan ja hartioiden rasitteeksi. Puhumattakaan, jos niskassa on taustalla pahemman luokan murtuma. Tässä on teille lukijoille tuhannen taalan vinkki niska-hartiaseudun vetreyttämiseksi:

Jumppanauha kulkee helposti grammanviilaajankin rinkassa ja se on helppo kaivaa esille vähintään kerran päivässä. Vuorotahtinen jokseenkin kajakointia simuloiva liikerata tuntuu todella hyvältä jäykistyneissä lihaksissa. Meillä tämä liike vetreytti sekä mieheni terveen niskan että minun vammaniskani. Toki vammaniskan kanssa saa olla varovainen ja kysyä neuvoa omalta fysioterapeutilta.

Toinen tämän vaelluksen aikana hyväksi todettu, fysioterapeuttini ohjeistama vinkki on ottaa mukaan tennispallo. Pääsääntöisesti käyttöohje menee näin: Etsi kipeytyneen alueen kaikista kipein kohta ja hiero sitä ronskisti pallon avulla. Jonkintasoinen kivun maksimointi kehonhuollossa on auttanut minut monesta pulasta, mutta edelleen pyydän ottamaan huomioon, että nämä ohjeet eivät sellaisenaan sovi kaikille kehoille.

Pallon avulla sain vaelluksella myös jokailtaisen hartiahieronnan ilman pelkoa hierojan sormien väsymisestä. Lopputulos on niinkin uskomaton, että niskani ei oireillut koko reissun aikana. Tämä vaati suurta aktiivisuutta jumppaamisen suhteen, mutta näköjään se kannatti. Suosittelen mahdollisuuksien mukaista aktiivisuutta oireisiin käpertymisen sijaan!

Matka jatkui Muorravaarakan joelta taas kohti uusia, jännittäviä maisemia. Patikoimme satumetsiä pitkin hiirenhiljaisissa tunnelmissa, kunnes päädyimme vahingossa keskeyttämään metsälintujen kuninkaan marjastushetken.

Mehtohan se siinä. Metso lensi jalkojemme juuresta närkästyneenä kuikuilemaan meitä läheisen puun oksalle. Mekin pälyilimme takaisin valtavan innostuneina kohtaamisestamme. Into ei ollut molemminpuolista, joten metso päätti lähteä sinne, missä marjoja saa syödä rauhassa.

Tämä valtava komistus lensi aivan minun nenän editse suorastaan kulmakarvojani hipoen. Mieheni oli hiukan kauempana ja säikähti, että ruokatauon keskeyttämisestä kimpaantunut erämetsän asukas hyökkää minua kohti. Näin ei onneksi käynyt, vaikka metso tapitti syvälle silmiini ja heilutti siipiään määrätietoisesti suoraan kohti. Metsämajan kamera ei ehtinyt nähdä tätä lentoa, mutta voin vannoa, että se vaipui syvälle verkkokalvoihini.

Matka jatkui ylämäkeen ja satumetsät alkoivat jäädä taakse.

Pirunportti häämötti edessämme karun kalseana. Se ei paljastanut sisintään, vaan meidän piti uskaltaa kävellä läpi nähdäksemme, mihin päädymme. Kivikkoa piisasi ja tunnelma oli varsin mahtipontinen. Mitähän kaikkia hurjia tarinoita vanhan kansan parissa on kerrottu tästä portista kulkemisesta?

Mitäpä muuta sieltä portin toiselta puolelta löytyikään kuin paratiisi!

Paratiisikuru aukeni suloisena vastapainona äskeisten maisemien jylhyydelle. Tämä on todellinen keidas korkeiden kivikkojen keskellä.

Näissä maisemissa pysähdyimme lounastamaan. Juhlalounas sisälsi kesäisellä kajakkiretkellämme suuren suosion saavuttanutta Puula-Särvin savusärkeä ja ehtaa mummonmuusia.

Matka ei edennyt huimaa vauhtia, sillä näistä maisemista oli eeeeerittäin vaikea irtautua. Olimme ihan pökerryksissä, sillä vaelluksen huikeudella ei tuntunut olevan mitään rajoja.

Ehkä kuoleman rajamailla piipahtaminen on antanut Metsämajan väelle hitusen perspektiiviä ymmärtää, kuinka suuren ilon pieni ihminen voi saada kauniista luonnosta sen monimuotoisuudessaan. En tykkää ylenpalttisesta hehkutuksesta, mutta tässä ei nyt voi tehdä muutakaan.

Tämä maisema on hehkutuksen ansainnut.

Kävimme hitaita askelia seuraavaan majapaikkaan raukeiden huokausten saattelemana.

Kuva-arvoitus: Kuinka monta eläintä tästä kuvasta löytyy?

Pilvessä III

Neljännen vaelluspäivän aamuna olo oli raukea hyvin levätyn yön jälkeen. Aurinko paistoi ja kuukkelit lennähtelivät Anterinmukan terassin editse. Meidän ei yhtään tehnyt mieli pitää hoppua, vaan nautimme tunnelmasta koko aamupäivän.

Anterinmukan luksusautiotupa tarjosi mainiot puitteet brunssin valmistukseen.

Mukana meillä oli granolaa, jonka nautimme pihalta kerättyjen marjojen ja maidon (maitojauhe + vesi) kanssa. Keittiössä oli lettupannuja ja kaasua vapaassa käytössä, joten tilaisuus täytyi käyttää hyväksi.

Tadaa, lettuja maailman makeimpien syysmustikoiden kanssa!

Herkuttelun taustamaisemana toimi mukka eli joenmutka, jonka solinaa oli rentouttavaa kuunnella.

Anterinmukkaan päädymme varmasti uudemmankin kerran, kun olemme tulevilla UKK-vaelluksillamme. Autiotuvan sijainti puiston keskellä mahdollistaa vierailun monesta lähtöpisteestä.

Puoliltapäivin oli aika jättää lämmin, tunnelmallinen tupa ja jatkaa matkaa kohti uusia, superlatiivisia päiviä luonnon helmassa.

Nousimme Anteripäälle voimakkaasta tuulesta ja lähestyvästä pilvirintamasta huolimatta. Meidän täytyi tehdä suunnitelmia sen varalle, että näkyvyys katoaa olemattomiin. Onneksi tuntureiden lakialuetta oli helppo seurata, eikä eksymisestä ollut pelkoa.

Välipalamahdollisuudet olivat loputtomat karuimmallakin alueella.

Säätila vaihteli nopealla aikataululla puolipilvisestä myrskyä uhkaavaan tunnelmaan. Välillä kuljimme pitkiä matkoja ihan pilvessä. Jännä tunnelma ja ympäröivä kivikko sai meidät tuntemaan olomme kuukävelijöiksi. Maisema oli joka suuntaan samanlainen: sakea pilvimassa.

Onneksi maailma kirkastui muutaman tunnin jälkeen ennen kuin oli aika aloittaa laskeutuminen.

Alhaalla Tiuhtelmakurussa saimme taas huokailla upeiden värien maisemassa. Korppi kävi katsahtamassa vierailijoita ja piti meitä ilmeisen harmittomina.

Kävelimme Muorravaarakan joelle, jonka varteen perustimme seuraavan yön leirin. Satumetsätunnelma sai minut istuskelemaan pitkän tovin lumoavan puron äärellä, riisumaan raskailta tuntuvat kengät ja sipsuttelemaan pehmeitä, kuivia sammalmättäitä villasukat jalassa. Olo oli aivan kuin omassa olohuoneessa. Niin turvallista ja mukavaa.

Illan ruokaan päätyi mausteeksi matkan varrelta keräämiäni katajanmarjoja ja leiripaikan ympärillä kasvavia herkkutatteja. Tattien kuninkaat olivat siis runsain mitoin loistossaan myös Lapissa. Mitäpä täältä puuttuisi!

Kylläisenä oli onnellista nukahtaa telttaan muhkean sammalpatjan päälle.

Kuikkapää, vesiputous ja luonnonrauha II

Kuinka ihmeellistä onkaan herätä aivan täydelliseen hiljaisuuteen ja tyyneyteen. Ei mitään muita ääniä kuin oma hengitys. Ei edes mitään himmeää taustahuminaa. Ei mitään.

Aamiaismarjoja sai kerätä teltan ympäriltä ihan niin paljon kuin jaksoi. Enpä olisi uskonut, että lähinnä kivikolta ensisilmäykseltä näyttävä tunturimaasto tarjoaa aivan pohjattoman määrän ravinteikkaita marjoja.

Tässä ollaan arktisten aromien ytimessä. Karut olosuhteet ja yötön yö ovat saaneet maun tiivistymään huippuunsa.

Puolukkaa, juolukkaa, kaarnikkaa, mustikkaa, riekonmarjaa…

Aamiaisen jälkeen pakkasimme leirin ja jatkoimme matkaa Peuranampumapäältä tunturien lakialueita pitkin.

Ei aikaakaan, kun ohitsemme vilahti tämmöinen hapsujalka:

Seitsemän kiirunan parvi oli myös nauttimassa aamiaismarjojaan. Maastouttavaan suojaväriinsä luottaen ne päästivät ihmettelijät melko lähelle.

Kyllä näitä maisemia kehtaa ihastella ja elellä yltäkylläisyyden keskellä.

Suuntasimme Hirvaspäiden kautta reittimme korkeimmalle kohoavan Kuikkapää-tunturin huipulle. Nousu oli hikipitoinen, mutta yläilmojen viima piti virkistyksestä huolen.

Perillä oli aika juoda kuppi kuumaa kaakaota.

Laskeutumisessa alkoi retken jännittävä osuus. Tässä vaiheessa viimeistään tuli selväksi, että vaellussauvat ovat ehdoton osa oikeaa varustusta. Kuin ihmeen kaupalla emme kompuroineet ja vähintäänkin nyrjäyttäneet nilkkaa. Sauvoista oli todella iso apu tasapainon hallinnassa painava rinkka selässä keikkuvalta kiveltä toiselle hypellessä.

Huh, ehjinä alhaalla! Jalat alkoivat jo vaativasti anella lepotaukoa. Lähdimme seuraamaan Maalpurinojaa, ja kaukana edessämme kuului kohinaa, joka voimistui matkan edetessä.

Mihin kohina johtikaan? Pienelle salaiselle keitaalle vesiputouksen ääreen.

Miten täälläkään ei ollut ketään muita? Emme olleet nähneet yhtään ihmistä sitten parkkialueen kaksi yötä aiemmin. Ei merkkiäkään muista ihmisistä, ei kenttää puhelimessa eikä rehellisesti sanottuna pienintäkään ikävöintiä sivilisaation puoleen.

Läsnä oli meidän kahden lisäksi vain luonnonkauneus, luonnon antimet, puhdas ilma, raikkaista raikkain vesi, auringonpaiste ja suunnittelija tämän kaiken takana.

Matka jatkui Anterinjoelle, joka johdatti väsyneet matkaajat kohti lämmintä tupaa. Olo oli suorastaan pöllämystynyt, sillä kaikki tähän mennessä vastaan tullut oli aivan eri svääreissä kuin villeimmät haaveemme vaelluksen kulusta. Emme saaneet tätä ainakaan omilla ansioillamme.

Ilta-aurinko sai Vaadinkuristaman säkenöimään. Tämäkö on sitä Lapin kultaa?

Metsästä löytyi raikas, kirkasta vettä pulppuava lähde. Mitä vielä?

Majapaikkana toimi tänä yönä Anterinmukan luksusresortti. Autiotupa on tälle mökille aivan liian vaatimaton sana, sillä se uudistaa täysin väsyneen eräkävijän voimavarat. Uskomatonta, että tämä tarjottiin meille ilmaiseksi.

Tässä vaiheessa kohtasimme reissun ensimmäiset lajitoverit. Kolmihenkinen perhe ja me kaksi saimme käyttöömme runsaasti tilaa ja tunnelmaa.

Illalla menimme saunomaan kaikessa rauhassa rannan kupeessa olevaan puusaunaan. Vesi vanhin voitehista – sisäisesti ja ulkoisesti nautittuna! Matkan aikana kerätyt hiertymät ja hapottuneet lihakset saivat hoitoa perisuomalaisen sielunmaiseman äärellä.

Kohti Koilliskairaa I

Päätimme mieheni kanssa tehdä tänä vuonna elämämme ensimmäisen kunnon ruskavaelluksen. Tähän asti metsäretkemme ovat olleet korkeintaan kahden yön pituisia, mutta meillä molemmilla oli suuri kaipuu päästä pidemmäksi ajaksi erämaan hiljaisuuteen.

Tiedoksi teille lukijoille, että tästä tulee pitkä tarina. Vaellus kesti seitsemän tapahtumarikasta päivää, joten jaan kertomuksen moneen osaan. Valokuvia kannattaa klikkailla, jotta pääsee näkemään panoraamakuvat niille suotuisissa mitoissa.

Kohdetta valittiin pitkään tutustumalla kansallispuistoista kertoviin kirjoihin (mm. Jouni Laaksonen: Retkeilijän kansallispuistot) ja internetin kertomuksiin muiden kokemuksista. Valinta kohdistui tällä kertaa Urho Kekkosen kansallispuistoon Itä-Lapissa. Tämä puisto houkutteli monipuoliseksi luvatulla maastollaan – luvassa olisi jokilaaksoja, ikimetsiä ja tuntureita.

UK-puistolla on mielenkiintoinen historia, sillä alue on ollut hyvin lähellä tuhoa. Laaksonen kertoo kirjassaan, kuinka varmoina pidetyt hakkuu- ja tiesuunnitelmat saatiin torpedoitua pitkällisen taistelun voittona. Tukkitien pohja ja tupia oli siinä vaiheessa jo ehditty rakentaa. Lupaus alueen säilyttämisestä luonnontilaisena sinetöitiin nimeämällä puisto 80-vuotislahjaksi eräretkeilyä harrastaneen, edelleen istuvan presidentin mukaan. Kiitos, Kekkonen!

Lähdimme Helsingistä matkaan lauantai-iltana 13.9.2014. Tässä kohti voin antaa suurimmat suositukseni autojunalle verrattuna siihen, että ajaisi koko matkan itse. Hintavertailun perusteella auton ottaminen mukaan tuli myös yllättävän edulliseksi, jos vaihtoehtona on mennä junalla, bussilla ja taksilla. Saimme nukkua yön rauhassa ja herätä levollisin mielin Rovaniemen aamuun. Sieltä köröttelimme Saariselän kautta Aittajärvelle UK-puiston reunamille.

Rinkat selkään ja menoksi!

Heti alkumetreillä koeteltiin innostuksemme voimakkuutta, sillä meidän tarvitsi ylittää Suomujoki. Kahlaamalla. Sandaalit jalassa. Vesi oli varsin raikastavaa, kun se vielä juuri ja juuri pysyi jäätymättä. Ei sen puoleen, minähän tykkään avannossa pulahtamisesta. Mutta tässä ei ollut kyse vain pienestä pulahduksesta, vaan sen verran pitkäkestoisesta räpiköinnistä, että tuntemus ehti käväistä kipuasteikon yläilmoissa. Onneksi sen tiesi olevan vain väliaikaista. On niitä kovia kipuja nimittäin tullut tunnettua vähän pidemmänkin aikaa.

Virkistävän kokemuksen jälkeen meitä oli heti vastassa mitä valtavin väriloisto. Kuljimme joen vartta jatkuvien ”Ooh!” ja ”Vau!” –huudahdusten saattelemana. Puu- ja maaruska loistivat molemmat säkenöivissä väreissä ja lehdet suorastaan kimaltelivat auringon säteiden voimasta. Odotukset vaellusviikon suhteen nousivat nyt korkealle, sillä emme olleet osanneet edes haaveilla moisesta megaruskasta.

Kello oli lähtöhetkellä jo sen verran paljon, että ensimmäiselle päivälle ei ehtinyt tulla kovin pitkää matkaa. Kuljimme Muorravaarakan joenvartta, kun aurinko alkoi laskea. Oli alettava miettiä leiriytymistä.

Olisiko tässä sopiva maisema ensimmäisen aamun heräämistä ajatellen? Voi, kyllä! Teltta tähän satumetsään.

Fiilikset olivat korkealla, kun joimme aamukahvia ja odotimme jännityksellä, voivatko maisemat muuttua vielä tätä paremmiksi. Aamupuuroon tuli kahmittua kourakaupalla marjoja: juolukoita ja puolukoita. Tässä tuntui keho ja mieli tervehtyvän oikein kohinalla.

Matka jatkui joenvartta seuraten.

Ensimmäisen päivän vaelluskaste ei meille riittänyt, vaan ylitimme heti aamutuimaan Muorravaarakan joen.

Nyt täytyy tunnustaa, että minä kuljin joen yli vain kerran. Mieheni sen sijaan kulki viisi kertaa. Ensin hän kävi tunnustelemassa, voiko valitsemastamme kohdasta päästä yli ilman uimavetoja. Sitten hän palasi hakemaan minun rinkkani ja sen jälkeen oman rinkkansa. Minä sain kulkea rauhassa naama vääränä kylmyydestä ilman suurempaa vaaraa rinkan dippaamisesta jääveteen. Kiitos palveluksesta, kameramies!

Urhoollisen toimituksen jälkeen rakas mieheni suunnisti meidät Harrijoen satumaisemia pitkin pienten purojen yli.

Päivän varsinainen urheilusuoritus alkoi siinä vaiheessa, kun otimme kurssin joelta yläviistoon kohti Peuranampumapään tunturia. Jostain käsittämättömästä syystä päätin tässä vaiheessa tehdä kaksoissokkotutkimuksen kantapäiden rakkolaastarin tarpeesta. Pysähdyin siis laittamaan laastarin vain toiseen kantapäähän. Loppuvaellus kuluikin sitten sen laastarittoman kantapään avohaavan hoidon merkeissä.

Summa summarum:
1. Käytä vaelluskenkiäsi (pitkä) hetki ennen oikealle vaellukselle lähtemistä.
2. Laita rakkolaastarit preventiivisesti, jos koet pienintäkään hankausta. Hoito komplisoituu huomattavasti, jos tämän tekee liian myöhään.
3. Laita kahdet sukat päällekkäin, jotta kosteus ja hankaus eivät jää ihopintaa vasten. Jos et ole ihan varma riittääkö kahdet sukat, niin laita kolmet, kuten minä opin tekemään.
4. Kiristä kengännauhat kunnolla. Mieluiten niin, että tunnet jalkaterän pulssin juuri kiristeltyäsi.
5. Poista kengät jalasta jokaisella tauolla. Anna tuulettua.

Ehkä minäkin osaan nämä asiat seuraavalla vaelluksella.

Tunturin rinnettä noustessa osuimme paikkaan, jossa joku oli päättänyt luopua viime vuoden sarvimallistosta. Näistähän saisi hienon hattuhyllyllisen naulakon! Harmi vaan, että ne olisivat painaneet liikaa meidän grammanviilaajien rinkoissa näin alkumatkasta.

Huipulla tuulee! Ja siellä tarvittaisiin paperipussia hengityksen tasaamiseen. Koko maailma on meille avoinna!

Vakoilimme hiukan Venäjän puolelle, sillä tunturit näyttävät siellä ihan eri värisiltä kuin Suomessa. Sivistyneempi puoliskoni tiesi kertoa, että Venäjällä ei ole poronhoitoa. Tuntureiden jäkälät saavat siis kasvaa ja loistaa Suomen puolelle asti.

Aurinko alkoi laskea ja maisema kaunistui entisestään. Emme malttaneet enää lähteä takaisin alas, joten pystytimme teltan Peuranampumapään korkeuksiin hiukan suojassa olevaan soppeen.

Illallinen näissä maisemissa:

Hyvää yötä!