Huomenta! Paistaa se aurinko huonomminkin nukutun yön jälkeen. Taivasalla nukkuminen on ehdottomasti parhaita vaelluskokemuksia, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin on siinäkin varjopuolia. Tiedät varmaan tunteen, kun kävelet kesäaamuna niityllä paljain säärin. Raikas aamukaste viilentää ja suorastaan roiskuu veden painosta laonneesta ruohosta. Taivasalla nukkuessa me olimme noita ruohonkorsia. Aamulla litimärkiä.
Aurinko ja tuuli pelastivat meidät hermoromahdukselta märän varusteläjän keskellä. Tämä murhe kesti vain aamupuuroon asti.
Matka jatkui Peltojärveltä kohti erämaan nimeämätöntä kurua.
Heti alkuun pysähdyimme tutkimaan kurjenkanervia. Samalla iso porolauma rapisteli ohitsemme rauhallisin askelin.
Matkan varrella näkyi pahemman kerran uuvahtanut, kaikkensa antanut luontokappale.
Katselin jo kaukaa, että mikä ihmeen kirkkaanvalkoinen esine tuolla puussa roikkuu. Ei kai kukaan vaeltaja ole jättänyt sinne muovia?! Lähemmässä tarkastelussa tämä ihmeellisyys osoittautui meille tarkoitetuksi lahjaksi. Voi kiitos!
Ihan liikuttavaa, miten hirvi on syvällä erämaassa kelonut sarvensa puun runkoa vasten, ja sarvi on jäänyt siihen ilmatilaan kesien ja talvien puhdistettavaksi odottamaan noutoa. Tästä saattaapi tulla meidän kissojen kiipeilyteline.
Kartasta valitsemamme nimetön kuru osoittautui yllättäen reheväksi lehtomaiseksi jokilaaksoksi.
Se oli kaunis katsella, mutta vaikea kulkea. Tulipa testattua tämä vaeltajan funktionaalinen temppurata, johon sisältyi joen yli hyppelyä ja epävakaiden kiviröykkiöiden yli kipuamista.
Kuka olisi arvannut, että Pohjois-Lapissa voi syyskuun puolivälissä nauttia eväsleivän päällä tuoreita poimulehden versoja? Vielä surrealistisemmaksi tämän kokemuksen teki lähistöllä kukassa olleet vanamot.
Kun katselimme oikein tarkkaan, huomasimme, että liikkeellä oli isompikin vaeltajaseurue. Heillä oli myös rankka nousu edessä.
Maisemat vaihtuivat biotoopista toiseen sellaisella vauhdilla, että oli vaikeaa muistaa olevansa Muotkatuntureilla. Ennen reissua olin vähän jännittänyt, ovatko maisemat pelkkää tunturipaljakkaa. Ei totisesti. Lounastauko tuulisella tunturikankaalla Kuarvikozzan vieressä ampuhaukan kiitäessä ohi ei tuntunut tylsältä toistolta.
Ilta saapui ja me jääräpäät emme suostuneet kaivamaan telttaa esille edellisyön kastekokemuksesta huolimatta. Sen sijaan asetuimme pikkuruiselle huipulle päivystämään tähtien syttymistä.
Kannatti.
Kylmänkosteat aamutunnit tuntuivat vain autuaalta, sillä olin nukkunut oikein makoisasti. Siis sen minkä ehdin nukkua myöhäisillan revonhäntäshown jälkeen.
Neljäntenä vaelluspäivänä meitä jo vähän väsytti fyysisesti, joten iskulauseena toimi ”kovaa mutta kivaa”. Päätimme panostaa taukoihin.
Viihdyimme pitkän tovin puron äärellä satumetsämaisemassa. Lähistön asukkejakin kävi näyttäytymässä.
Puron rantatontti vaikuttaa olevan kuumaa kamaa sopuleiden keskuudessa. Yhden asukkaan näimme läheltä, mutta tämän ruohikkoon kyyhöttämään asettuneen palleron sydänterveyttä ajatellen päätimme olla hieromatta pidempää tuttavuutta.
Hiiripöllö yritti päästä selvyyteen, onko meistä enemmän haittaa vai hyötyä.
Pitkä lorviminen keskellä päivää kostautui hiukan iltaa kohti, sillä matkasuunnitelmassa oli pysyttävä jotakuinkin, jotta ehtisimme palata oikeana päivänä sivilisaation keskelle.
Iltahämärissä jalat hapoilla pystytimme ensimmäistä kertaa teltan Rätnojohkan latvoille lähteen viereen. Pilvimassa antoi meille luvan mennä aikaisin nukkumaan.
Lihaksia poltteli ja mielessä leiskuivat päivän maisemat.
Metsämaja 
Vastaa