Pilvessä III

Neljännen vaelluspäivän aamuna olo oli raukea hyvin levätyn yön jälkeen. Aurinko paistoi ja kuukkelit lennähtelivät Anterinmukan terassin editse. Meidän ei yhtään tehnyt mieli pitää hoppua, vaan nautimme tunnelmasta koko aamupäivän.

Anterinmukan luksusautiotupa tarjosi mainiot puitteet brunssin valmistukseen.

Mukana meillä oli granolaa, jonka nautimme pihalta kerättyjen marjojen ja maidon (maitojauhe + vesi) kanssa. Keittiössä oli lettupannuja ja kaasua vapaassa käytössä, joten tilaisuus täytyi käyttää hyväksi.

Tadaa, lettuja maailman makeimpien syysmustikoiden kanssa!

Herkuttelun taustamaisemana toimi mukka eli joenmutka, jonka solinaa oli rentouttavaa kuunnella.

Anterinmukkaan päädymme varmasti uudemmankin kerran, kun olemme tulevilla UKK-vaelluksillamme. Autiotuvan sijainti puiston keskellä mahdollistaa vierailun monesta lähtöpisteestä.

Puoliltapäivin oli aika jättää lämmin, tunnelmallinen tupa ja jatkaa matkaa kohti uusia, superlatiivisia päiviä luonnon helmassa.

Nousimme Anteripäälle voimakkaasta tuulesta ja lähestyvästä pilvirintamasta huolimatta. Meidän täytyi tehdä suunnitelmia sen varalle, että näkyvyys katoaa olemattomiin. Onneksi tuntureiden lakialuetta oli helppo seurata, eikä eksymisestä ollut pelkoa.

Välipalamahdollisuudet olivat loputtomat karuimmallakin alueella.

Säätila vaihteli nopealla aikataululla puolipilvisestä myrskyä uhkaavaan tunnelmaan. Välillä kuljimme pitkiä matkoja ihan pilvessä. Jännä tunnelma ja ympäröivä kivikko sai meidät tuntemaan olomme kuukävelijöiksi. Maisema oli joka suuntaan samanlainen: sakea pilvimassa.

Onneksi maailma kirkastui muutaman tunnin jälkeen ennen kuin oli aika aloittaa laskeutuminen.

Alhaalla Tiuhtelmakurussa saimme taas huokailla upeiden värien maisemassa. Korppi kävi katsahtamassa vierailijoita ja piti meitä ilmeisen harmittomina.

Kävelimme Muorravaarakan joelle, jonka varteen perustimme seuraavan yön leirin. Satumetsätunnelma sai minut istuskelemaan pitkän tovin lumoavan puron äärellä, riisumaan raskailta tuntuvat kengät ja sipsuttelemaan pehmeitä, kuivia sammalmättäitä villasukat jalassa. Olo oli aivan kuin omassa olohuoneessa. Niin turvallista ja mukavaa.

Illan ruokaan päätyi mausteeksi matkan varrelta keräämiäni katajanmarjoja ja leiripaikan ympärillä kasvavia herkkutatteja. Tattien kuninkaat olivat siis runsain mitoin loistossaan myös Lapissa. Mitäpä täältä puuttuisi!

Kylläisenä oli onnellista nukahtaa telttaan muhkean sammalpatjan päälle.

Kuikkapää, vesiputous ja luonnonrauha II

Kuinka ihmeellistä onkaan herätä aivan täydelliseen hiljaisuuteen ja tyyneyteen. Ei mitään muita ääniä kuin oma hengitys. Ei edes mitään himmeää taustahuminaa. Ei mitään.

Aamiaismarjoja sai kerätä teltan ympäriltä ihan niin paljon kuin jaksoi. Enpä olisi uskonut, että lähinnä kivikolta ensisilmäykseltä näyttävä tunturimaasto tarjoaa aivan pohjattoman määrän ravinteikkaita marjoja.

Tässä ollaan arktisten aromien ytimessä. Karut olosuhteet ja yötön yö ovat saaneet maun tiivistymään huippuunsa.

Puolukkaa, juolukkaa, kaarnikkaa, mustikkaa, riekonmarjaa…

Aamiaisen jälkeen pakkasimme leirin ja jatkoimme matkaa Peuranampumapäältä tunturien lakialueita pitkin.

Ei aikaakaan, kun ohitsemme vilahti tämmöinen hapsujalka:

Seitsemän kiirunan parvi oli myös nauttimassa aamiaismarjojaan. Maastouttavaan suojaväriinsä luottaen ne päästivät ihmettelijät melko lähelle.

Kyllä näitä maisemia kehtaa ihastella ja elellä yltäkylläisyyden keskellä.

Suuntasimme Hirvaspäiden kautta reittimme korkeimmalle kohoavan Kuikkapää-tunturin huipulle. Nousu oli hikipitoinen, mutta yläilmojen viima piti virkistyksestä huolen.

Perillä oli aika juoda kuppi kuumaa kaakaota.

Laskeutumisessa alkoi retken jännittävä osuus. Tässä vaiheessa viimeistään tuli selväksi, että vaellussauvat ovat ehdoton osa oikeaa varustusta. Kuin ihmeen kaupalla emme kompuroineet ja vähintäänkin nyrjäyttäneet nilkkaa. Sauvoista oli todella iso apu tasapainon hallinnassa painava rinkka selässä keikkuvalta kiveltä toiselle hypellessä.

Huh, ehjinä alhaalla! Jalat alkoivat jo vaativasti anella lepotaukoa. Lähdimme seuraamaan Maalpurinojaa, ja kaukana edessämme kuului kohinaa, joka voimistui matkan edetessä.

Mihin kohina johtikaan? Pienelle salaiselle keitaalle vesiputouksen ääreen.

Miten täälläkään ei ollut ketään muita? Emme olleet nähneet yhtään ihmistä sitten parkkialueen kaksi yötä aiemmin. Ei merkkiäkään muista ihmisistä, ei kenttää puhelimessa eikä rehellisesti sanottuna pienintäkään ikävöintiä sivilisaation puoleen.

Läsnä oli meidän kahden lisäksi vain luonnonkauneus, luonnon antimet, puhdas ilma, raikkaista raikkain vesi, auringonpaiste ja suunnittelija tämän kaiken takana.

Matka jatkui Anterinjoelle, joka johdatti väsyneet matkaajat kohti lämmintä tupaa. Olo oli suorastaan pöllämystynyt, sillä kaikki tähän mennessä vastaan tullut oli aivan eri svääreissä kuin villeimmät haaveemme vaelluksen kulusta. Emme saaneet tätä ainakaan omilla ansioillamme.

Ilta-aurinko sai Vaadinkuristaman säkenöimään. Tämäkö on sitä Lapin kultaa?

Metsästä löytyi raikas, kirkasta vettä pulppuava lähde. Mitä vielä?

Majapaikkana toimi tänä yönä Anterinmukan luksusresortti. Autiotupa on tälle mökille aivan liian vaatimaton sana, sillä se uudistaa täysin väsyneen eräkävijän voimavarat. Uskomatonta, että tämä tarjottiin meille ilmaiseksi.

Tässä vaiheessa kohtasimme reissun ensimmäiset lajitoverit. Kolmihenkinen perhe ja me kaksi saimme käyttöömme runsaasti tilaa ja tunnelmaa.

Illalla menimme saunomaan kaikessa rauhassa rannan kupeessa olevaan puusaunaan. Vesi vanhin voitehista – sisäisesti ja ulkoisesti nautittuna! Matkan aikana kerätyt hiertymät ja hapottuneet lihakset saivat hoitoa perisuomalaisen sielunmaiseman äärellä.

Kohti Koilliskairaa I

Päätimme mieheni kanssa tehdä tänä vuonna elämämme ensimmäisen kunnon ruskavaelluksen. Tähän asti metsäretkemme ovat olleet korkeintaan kahden yön pituisia, mutta meillä molemmilla oli suuri kaipuu päästä pidemmäksi ajaksi erämaan hiljaisuuteen.

Tiedoksi teille lukijoille, että tästä tulee pitkä tarina. Vaellus kesti seitsemän tapahtumarikasta päivää, joten jaan kertomuksen moneen osaan. Valokuvia kannattaa klikkailla, jotta pääsee näkemään panoraamakuvat niille suotuisissa mitoissa.

Kohdetta valittiin pitkään tutustumalla kansallispuistoista kertoviin kirjoihin (mm. Jouni Laaksonen: Retkeilijän kansallispuistot) ja internetin kertomuksiin muiden kokemuksista. Valinta kohdistui tällä kertaa Urho Kekkosen kansallispuistoon Itä-Lapissa. Tämä puisto houkutteli monipuoliseksi luvatulla maastollaan – luvassa olisi jokilaaksoja, ikimetsiä ja tuntureita.

UK-puistolla on mielenkiintoinen historia, sillä alue on ollut hyvin lähellä tuhoa. Laaksonen kertoo kirjassaan, kuinka varmoina pidetyt hakkuu- ja tiesuunnitelmat saatiin torpedoitua pitkällisen taistelun voittona. Tukkitien pohja ja tupia oli siinä vaiheessa jo ehditty rakentaa. Lupaus alueen säilyttämisestä luonnontilaisena sinetöitiin nimeämällä puisto 80-vuotislahjaksi eräretkeilyä harrastaneen, edelleen istuvan presidentin mukaan. Kiitos, Kekkonen!

Lähdimme Helsingistä matkaan lauantai-iltana 13.9.2014. Tässä kohti voin antaa suurimmat suositukseni autojunalle verrattuna siihen, että ajaisi koko matkan itse. Hintavertailun perusteella auton ottaminen mukaan tuli myös yllättävän edulliseksi, jos vaihtoehtona on mennä junalla, bussilla ja taksilla. Saimme nukkua yön rauhassa ja herätä levollisin mielin Rovaniemen aamuun. Sieltä köröttelimme Saariselän kautta Aittajärvelle UK-puiston reunamille.

Rinkat selkään ja menoksi!

Heti alkumetreillä koeteltiin innostuksemme voimakkuutta, sillä meidän tarvitsi ylittää Suomujoki. Kahlaamalla. Sandaalit jalassa. Vesi oli varsin raikastavaa, kun se vielä juuri ja juuri pysyi jäätymättä. Ei sen puoleen, minähän tykkään avannossa pulahtamisesta. Mutta tässä ei ollut kyse vain pienestä pulahduksesta, vaan sen verran pitkäkestoisesta räpiköinnistä, että tuntemus ehti käväistä kipuasteikon yläilmoissa. Onneksi sen tiesi olevan vain väliaikaista. On niitä kovia kipuja nimittäin tullut tunnettua vähän pidemmänkin aikaa.

Virkistävän kokemuksen jälkeen meitä oli heti vastassa mitä valtavin väriloisto. Kuljimme joen vartta jatkuvien ”Ooh!” ja ”Vau!” –huudahdusten saattelemana. Puu- ja maaruska loistivat molemmat säkenöivissä väreissä ja lehdet suorastaan kimaltelivat auringon säteiden voimasta. Odotukset vaellusviikon suhteen nousivat nyt korkealle, sillä emme olleet osanneet edes haaveilla moisesta megaruskasta.

Kello oli lähtöhetkellä jo sen verran paljon, että ensimmäiselle päivälle ei ehtinyt tulla kovin pitkää matkaa. Kuljimme Muorravaarakan joenvartta, kun aurinko alkoi laskea. Oli alettava miettiä leiriytymistä.

Olisiko tässä sopiva maisema ensimmäisen aamun heräämistä ajatellen? Voi, kyllä! Teltta tähän satumetsään.

Fiilikset olivat korkealla, kun joimme aamukahvia ja odotimme jännityksellä, voivatko maisemat muuttua vielä tätä paremmiksi. Aamupuuroon tuli kahmittua kourakaupalla marjoja: juolukoita ja puolukoita. Tässä tuntui keho ja mieli tervehtyvän oikein kohinalla.

Matka jatkui joenvartta seuraten.

Ensimmäisen päivän vaelluskaste ei meille riittänyt, vaan ylitimme heti aamutuimaan Muorravaarakan joen.

Nyt täytyy tunnustaa, että minä kuljin joen yli vain kerran. Mieheni sen sijaan kulki viisi kertaa. Ensin hän kävi tunnustelemassa, voiko valitsemastamme kohdasta päästä yli ilman uimavetoja. Sitten hän palasi hakemaan minun rinkkani ja sen jälkeen oman rinkkansa. Minä sain kulkea rauhassa naama vääränä kylmyydestä ilman suurempaa vaaraa rinkan dippaamisesta jääveteen. Kiitos palveluksesta, kameramies!

Urhoollisen toimituksen jälkeen rakas mieheni suunnisti meidät Harrijoen satumaisemia pitkin pienten purojen yli.

Päivän varsinainen urheilusuoritus alkoi siinä vaiheessa, kun otimme kurssin joelta yläviistoon kohti Peuranampumapään tunturia. Jostain käsittämättömästä syystä päätin tässä vaiheessa tehdä kaksoissokkotutkimuksen kantapäiden rakkolaastarin tarpeesta. Pysähdyin siis laittamaan laastarin vain toiseen kantapäähän. Loppuvaellus kuluikin sitten sen laastarittoman kantapään avohaavan hoidon merkeissä.

Summa summarum:
1. Käytä vaelluskenkiäsi (pitkä) hetki ennen oikealle vaellukselle lähtemistä.
2. Laita rakkolaastarit preventiivisesti, jos koet pienintäkään hankausta. Hoito komplisoituu huomattavasti, jos tämän tekee liian myöhään.
3. Laita kahdet sukat päällekkäin, jotta kosteus ja hankaus eivät jää ihopintaa vasten. Jos et ole ihan varma riittääkö kahdet sukat, niin laita kolmet, kuten minä opin tekemään.
4. Kiristä kengännauhat kunnolla. Mieluiten niin, että tunnet jalkaterän pulssin juuri kiristeltyäsi.
5. Poista kengät jalasta jokaisella tauolla. Anna tuulettua.

Ehkä minäkin osaan nämä asiat seuraavalla vaelluksella.

Tunturin rinnettä noustessa osuimme paikkaan, jossa joku oli päättänyt luopua viime vuoden sarvimallistosta. Näistähän saisi hienon hattuhyllyllisen naulakon! Harmi vaan, että ne olisivat painaneet liikaa meidän grammanviilaajien rinkoissa näin alkumatkasta.

Huipulla tuulee! Ja siellä tarvittaisiin paperipussia hengityksen tasaamiseen. Koko maailma on meille avoinna!

Vakoilimme hiukan Venäjän puolelle, sillä tunturit näyttävät siellä ihan eri värisiltä kuin Suomessa. Sivistyneempi puoliskoni tiesi kertoa, että Venäjällä ei ole poronhoitoa. Tuntureiden jäkälät saavat siis kasvaa ja loistaa Suomen puolelle asti.

Aurinko alkoi laskea ja maisema kaunistui entisestään. Emme malttaneet enää lähteä takaisin alas, joten pystytimme teltan Peuranampumapään korkeuksiin hiukan suojassa olevaan soppeen.

Illallinen näissä maisemissa:

Hyvää yötä!

Pasta al nero

Herkkutatteja piisaa, mutta ei pidä unohtaa muiden tattien olemassaoloa. Punikkitatit ovat myös herkullista ruokaa. Niille on tyypillistä, että leikkauspinnat tummuvat nopeasti. Metsämajassa päätettiin käyttää tätä ominaisuutta hyväksi ja tehdä tummanpuhuvaa pastaa, joka vie makumatkalle itään.

PASTA NERO

punikkitatteja (2-5 kpl koosta riippuen)
2 kynttä valkosipulia
rakuunaa
oliiviöljyä
nokare voita
mustapippuria
suolaa

mustaa tagliatellea (esim. Pirkka)

päälle:
mustia seesaminsiemeniä
chiliä (esim. Aji Cristal on maukas ja sopivan mieto lajike)
riisiviinietikkaa

Laita pannuun nokare voita ja loraus oliiviöljyä. Paista viipaloituja tatteja ja valkosipulisiivuja. Lisää suolaa, mustapippuria ja silputtua rakuunaa.

Paahda seesaminsiemenet kuivalla, kuumalla paistinpannulla, kunnes ne alkavat tuoksua.

Keitä tagliatelle al dente, eli jätä sopivasti hampaille työtä.

Sekoita sienet pastan joukkoon, lisää loraus oliiviöljyä ja asettele lautasille. Ripottele seesaminsiemenet annosten päälle. Asettele päälle halutessasi myös chiliä. Lopuksi lorauta joukkoon pieni määrä riisiviinietikkaa.

Nauti itämaishenkisestä pastakokemuksesta!

Välillä voi onnistua

Viime viikonloppuna lähdimme kesän viimeiselle mökkireissulle. Pakkasimme mukaan kaikenlaisia harrastuskamppeita siltä varalta, että sataa joka päivä. Olin suunnitellut maalaavani ja tekeväni käsitöitä Järvi-Suomen luonnonrauhassa.

Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Mökillä meitä oli vastassa positiivinen tattikatastrofi.

Eipä siinä sitten tarvinnut miettiä miten käyttäisi aikansa, sillä herkkutatteja oli pilvin pimein mökin ympäristössä. En ole ikinä ennen päässyt kohtaamaan näin upeaa tattisatoa. Kaiken huipuksi melkein jokainen vastaantuleva tatti oli tattien aatelissukua, eli herkkutatti. Ja hyväkuntoinen sellainen.

Nyt lupaan olla valittamatta sateisista ilmoista. Sateet toivat meille tämän riemukkaan sienestysonnen kaikkien niiden kuivien, sienettömien viikkojen jälkeen. Antaa sataa vaan!

Ensimmäisenä iltana söimme herkkutattipastaa, joka oli suorastaan itkuhyvää. Makuaromeja lisäsi varmasti myös tunne siitä, kuinka oli onnistunut löytämään nämä herkut kesän aiempien köyhien sieniretkien jälkeen.

Elämä ei ollut kuitenkaan pelkkiä tatteja, sillä metsä tarjosi myös muita herkkusuille sopivia löytöjä.

Ukonsieni paistettiin leivän päälle. Nam!

Tuhkelot pääsivät viime vuonna Metsämajan suosikkisienten joukkoon. Tällä mökkireissulla niitä riitti joka päivälle pienten leipien päälle. Voissa valkosipulin kanssa paistettuna… Aijajai!

Toisena mökkipäivänä riensimme metsään heti aamiaisen jälkeen. Soudimme vähän matkaa järveä pitkin tutkimaan hiukan mökistä kauempana olevia metsiä. Arvaatte varmaan mitä sieltä löytyi: herkkutatteja.

Sienikorissa kulki mukana Suomalainen sienikirja (Korhonen, Penkkimäki), sillä tavoitteenamme on oppia tunnistamaan joka vuosi uusia sieniä.

Nyt olimme saaneet vinkin, että sikurirousku on mitä mainioin ruokasieni. Näitä currylta tuoksuvia sieniä löytyi muutamia kappaleita hämyisistä kuusisammalikoista. Ne näyttävät päälle aika paljon kangasrouskuilta, mutta heltat ovat selvästi tummemmat. Ja kyllä, ne päätyivät Metsämajan suosikkisienten kaartiin.

Suuri riemuvoitto oli löytää leppärouskuja. Toisen päivän illalliseksi tarjoiltiin täten runsassienistä leppärouskurisottoa. Illallispöydässä aloimme pohtia, onko tästä enää paluuta arkeen. Onneksi se ei ollut sen hetken asia. Nyt oli aika ottaa vastaan kaikki nautinto tästä makujen sinfoniasta.

Toisen päivän sienisadosta jäi mukavasti säilöttävää talvi-iltoja sulostuttamaan. Tattien sekä leppä- ja sikurirouskujen lisäksi pakkaseen päätyi kantarelleja, orakkaita ja isohaperoita.

Kolmas mökkipäivä alkoi tutustumisella marttojen kokoamaan sieninäyttelyyn Mikkelin Kenkäverossa. Näiden naisten sienitietämys on ihan omaa luokkaansa. Käytimme pitkän tovin näytesieniin tutustuen ja marttoja haastatellen eri sienten tunnusmerkeistä ja säilöntävinkeistä.

Kenkäveron opintoretken jälkeen lähdimme metsään taas uutta intoa puhkuen. Siellä ne tatit odottivat noutoa!

Retkikoira nautti kovasti, kun olimme joka päivä usean tunnin ajan äärettömien keppivarantojen keskellä.

Herkkutatit suorastaan jonottivat pääsyä Metsämajan valokuvaajan suuhun.

Metsässä kulkiessa saimme samalla seurata jopa yllättävän vilkasta asukastoimintaa. Palokärjen, pyyn ja korpin kannanotto asioihin kuului yksitellen ja lopulta kaikki yhteen ääneen. Teerillä oli myös vilskettä meneillään, sillä osuimme syyssoitimen areenan kupeeseen. Taisimme kuitenkin olla aika epätoivottuja vieraita.

Siinähän niitä nyt olisi.

Korissa olleiden 87 herkkutatin käsittely kävi työstä. Onneksi sellaista työtä tekee ilolla, vaikka aikaa kului tuntikaupalla yöhön asti.

Pyrimme kuivaamaan mahdollisimman suuren osan sadosta, sillä kuivattuna tatin aromit tiivistyvät ja säilyvyys on lähes ikuista. Kuivaus vaati melkoista virittelyä, mutta saimme tällä hyttysverkkojen, patterin, takan ja tuulettimen yhdistelmällä kuivumisen hyvään vauhtiin. Samalla lämpeni mökkikin.

Toinen vaihtoehto olisi ollut käyttää saunan kuivaavia ominaisuuksia hyödyksi. Tähän emme kuitenkaan ryhtyneet sen takia, että lämpötila olisi ollut haasteellisempaa pitää tasaisen sopivana.

Kasvikuivurin puutteessa erittäin tehokkaaksi kuivausmenetelmäksi löytyi lopulta mökkireissun jälkeen pyykinkuivauskaappi. Esikuivatut tatit rapisivat jo lyhyen kaappikäsittelyn jälkeen.

Viimeisenä mökkipäivänä keräsimme vielä pienet tatit, jotka olimme aikaisemmilla reissuilla jättäneet kasvamaan. Tatit todella kasvavat ihan silmissä, joten näistä ”jämistä” kertyi tasan 50 napakkaa tatteroista.

Meihin oli iskenyt väliaikainen tatin pilkkomisuupumus, joten veimme viimeisen päivän sadon kotiin sellaisenaan. Tatit yöpyivät yhden yön jääkaapissa pyyheliinojen päällä, jotta ne eivät vetistyisi kosteudesta. Seuraavana päivänä ne täytyi pilkkoa, paistaa ja pakastaa. En suosittele kokeilemaan tattien säilyvyyttä tuoreena yhtä yötä kauempaa, jos tahtoo pelata varman päälle napakoiden, madottomien tattien saamiseksi lautaselle.

Yhteensä keräsimme pitkän viikonlopun aikana melkein 200 herkkutattia. Ei tätä voi ihan uskoa todeksi.

Loppuun muistutus, että löytyy sieltä metsästä ruokasienten lisäksi myös muita erilaisia huvittavia väriläiskiä. Lukijat hyvät, menkää metsään!